Järvisen lapsuudenperheessä odotettiin kiihkeästi pääsyä taivaaseen ja painostettiin todistamaan Jeesuksesta ystäville. Kasvatus johti musertavaan syyllisyyden tunteeseen.
Tietokirjailija, psykoterapeutti ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen on vastikään kirjoittanut teoksen Meillä kotona – Puhuttu, sivuutettu, vaiettu perheessä. Teos sisältää tutkimustietoa ja suomalaisten kokemuksia perheistä. Hän kuvaa siinä myös omaa lapsuuttaan ankaran fundamentalistisessa perheessä.
– Olen verrannut lapsuuden perhettäni pakolaisperheeseen, joka on tullut vastentahtoisesti Suomeen ja kaipaa kokoa ajan takaisin vaikka Kurdistaniaan, Järvinen kuvailee vanhemmuuteen ja perhe-elämään saamiaan eväitä.
– Minun lapsuuden perheeni oli kotoisin Taivaasta ja me odotimme koko ajan sitä, että pääsisimme takaisin Taivaaseen – että Jeesus tulisi hakemaan meitä.
Järvistä haastatteli Seurakuntalaisen päätoimittaja Sari Savela Viikon seurakuntalainen -podcastissa Radio Deissä.
Järvinen eli kahdessa täysin erilaisessa maailmassa, koska kotona oli pelkästään ”taivaallinen perhe” ja koulussa oltiin tekemisissä ”maallisten lasten” kanssa.
– Ristiriita oli valtava, koska kotona oli aivan eri kulttuuri: puhuttiin Kaanaan kieltä, rukoiltiin polvillaan ja puhuttiin kielillä. Joka päivä odotettiin sitä, että taivaat aukeavat, pasuunat soivat ja Jeesus tulee hakemaan omansa pois, Järvinen selittää.
– Se oli sen ajan 1960-70-luvun helluntailainen perhe, joka oli hyvin omistautunut uskonasialle. Myöhemmin voi sanoa, että tiukka uskovaisuus tiukentui entisestään kun vanhemmat radikalisoituivat.
– Se tarkoitti sitä, että vanhemmat irtisanoutuivat tehdastöistään ja lähtivät – kuten sanonta kuului – ”Herran elovainioille korjaamaan viljaa”.
Järvinen oli tuolloin alle kymmenvuotias.
Ystäville todistettava Jeesuksesta
Vanhemmat vaikuttivat Järvisen ystävyyssuhteisiin. Maallisten kavereiden kanssa sai kyllä leikkiä, mutta heille oli todistettava Jeesuksesta. Koulupäivän jälkeen saatettiin kysyä, oliko Järvinen sinä päivänä todistanut ystävilleen.
– Siitä jäi sellainen loputon syyllisyyden tunto, joka ehkä joskus 50-vuotiaana alkoi vähän helpottaa. Nyt olen 63-vuotias. Tunsin jatkuvaa syyllisyyttä, koska siihen todistamiseen ei aina kyennyt. Hävetti niin paljon, Järvinen kertoo.
– Asuimme Tampereen kieli-instituutin naapurissa. Siinä opiskelivat Juice ja muut -70-luvun ”risupartaradikaalit” ja heille piti käydä työntämässä traktaatteja ja todistamassa Jeesuksesta. Olin tuolloin suurin piirtein 7-vuotias. Isä katsoi ikkunasta, että tämä tuli tehtyä.
– Myöhemmin hän yritti pakolla tulla esimerkiksi lukiooni. Hän halusi, että menisimme joka luokkaan ja kirjoittaisimme taululle: Jeesus elää.
– Perustelu oli aina se, että se, jota Kristus häpeää tässä ajassa, sitä Kristus häpeää taivaan portilla.
Järvinen on ollut aina hyvin kiinnostunut ihmisistä. Siksi hän on kokenut sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät rajoitukset erityisen vahingollisiksi.
– Siinä hengellisessä väkivallassa ehkä minulle henkilökohtaisesti kaikkein vaikeinta on ollut se, mille olen oppinut antamaan käsitteen sosiaalinen väkivalta.
– Mehän olemme biologisestikin laumaeläimiä. On vahingollista, kun annetaan ymmärtää, että koko muu maailma koostuu pahoista ja onnettomista ihmisistä, ja että he ovat olemassa vain siksi, että pelastamme heitä Kristukselle. Tämä sosiaalinen väkivalta on ehkä omalla kohdallani ollut se, joka on jättänyt pisimmät ja vaikeimmat jäljet, Järvinen kuvailee.
Ulkopuolisuuden kokemus
Järvinen on myös kokenut voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta, joka näkyy esimerkiksi suhteessa muihin samaan ikäluokkaan kuuluviin ihmisiin.
– Puolisoni on elänyt enemmistön keskuudessa lapsuutensa ja nuoruutensa. Itse en edelleenkään erota Beatlesia ja Rolling Stonesia toisistaan.
– Voisin tietysti opetella ulkoa kaikenlaisia faktoja, mutta minulta puuttuu se tunne kokonaan. Ja se tunnehan tulee siitä, että ne ovat nuoruuden muistoja, jotka yhdistävät toisiin ihmisiin.
Järvisellä on ainoastaan gospel-musiikkiin liittyviä muistoja, mutta hänellä ei ole ympärillään ihmisiä, joiden kanssa voisi niitä jakaa. Hän erosi seurakunnastaan 19-vuotiaana ja lähti ”omille teilleen”.
Syyllisyydestä vapautuminen
Järvisen vanhemmat opettivat, että ihmisen mielessä tulisi olla alituisesti Kristuksen kärsimykset. Iloa pidettiin siksi vähintään kyseenalaisena.
– Jos oli hilpeällä mielellä – ja luulen, että olin sitä usein – katsottiin ilmeestä, että nyt Taivaan Isä tulee surulliseksi, koska ei ole Kristuksen kärsimykset mielessä. Sitä piti murehtia koko ajan ja taivasikävästä puhuttiin päivittäin.
– Tiedostan, että olen noin kolmevuotiaasta asti tuntenut syyllisyyttä, koska minulla oli sitä iloa eikä taivasikävää. En olisi halunnut lähteä minnekään Taivaaseen.
Milloin Järvinen sitten pystyi vapautumaan syyllisyydestä?
– Ajauduin 40-vuotiaana henkiseen umpikujaan. On aika tyypillistä, että siihen asti vain porskutetaan eteenpäin. Silloin hakeuduin psykoterapiaan, jossa kävin kaksi vuotta kolme kerta viikossa. Silloin tajusin, kuinka musertavaa syyllisyyttä saatoin kokea siitä, että ostin pussillisen lakritseja ja söin ne itse enkä tarjonnut muille, Järvinen sanoo.
– Se oli niin lamaannuttavaa, että minua itketti ja jouduin menemään makuuasentoon. Koin olevani todella huono ja epäonnistunut ihminen. Terapiassa aloin tiedostamaan, että minuun on istutettu vääränlainen ja sairas syyllisyys.
– Ihmisenhän pitää tuntea syyllisyyttä, kun loukkaa toisia ihmisiä, mutta minulla se oli kuin krooninen sairaus. Koen, että psykoterapia oli sellainen uudestisyntyminen, jossa synnyin ihmiseksi, joksi minun piti alunperinkin lähteä kasvamaan, Järvinen selittää.
– Nykyään koen mielestäni vain aiheellista syyllisyyttä tehtyäni jotain väärää.
Kaikki tunteet sallittuja
Järvisen äiti eli pitkän elämän ja myös auttoi hoitamaan Järvisen lapsia näiden ollessa pieniä. Mikä oli Järvisen suhde omaan äitiinsä?
– Hän oli ikään kuin kelmun sisällä. En koskaan kohdannut häntä maallisena ihmisenä. Hän oli hengellinen ihminen, Järvinen sanoo.
– Hän tuli meille silloin auttamaan kun lapset olivat pieniä. Olin siitä hyvin kiitollinen. Mutta kuulin aamusta iltaan, kun hän puoliääneen sihisi ”Kiitos Jeesus.” Se on sellainen helluntailainen tapa.
– Se alkoi kerta kaikkiaan riepomaan niin hirvittävästi, että aloin kokemaan nelikymppisenä suurta vihaa häntä kohtaan. En vielä ymmärtänyt itseäni ollenkaan, mutta juuri tämän vihan takia hakeuduin sinne psykoterapiaan. Se viha aiheutti minussa valtavaa syyllisyyttä.
Järviseen oli istutettu ajatus, että vanhemmat olivat tehneet kaikkensa lastensa eteen ja heissä ei ollut mitään vikaa – kaikki vika oli lapsissa ja heidän kiittämättömyydessään.
– Aloin ymmärtää, että sen kaltaisessa uskonnonharjoituksessa on jotain hyvin sairasta. En tuomitse millään tavalla uskovaisia. Olen itsekin hengellinen ihminen, mutta siinä oli jotain näytösluontoisuutta: jatkuvasti todistettiin muille, että Jeesus on päällimmäisenä mielessä.
– Kuulostaa siltä, että vanhempasi eivät olleet tulleet ihmisiksi, Savela toteaa.
– Niin. Ja itse olen ajatellut, että minulle ei ole hyvä tavoite tulla paremmaksi ihmiseksi vaan tulla ihmisemmäksi. Se tarkoittaa sen näkemistä, että on kaikenlaisia tunteita, Järvinen sanoo.
– Tuntuu, että kristillisissä piireissä hyväksytään kiitollisuus, ilo, rakkaus ja muut tämänkaltaiset tunteet. Ihmisen normaaliin tunne-elämään on koodattu kuitenkin myös kateus, viha, katkeruus ja kaikki tällainen. Olen hirveän iloinen siitä, että voin nykyään olla ihminen, jolla on kaikenlaisia tunteita.
– Kyllähän se on Raamatussakin: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö”. On lupa vihastua, ja suuttumus on ihan terve reaktio, Savela kommentoi.
– Kyllä, jotkut raamatunkohdat nostetaan ja toiset unohdetaan, Järvinen sanoo.
– Eikä muisteta millaisia ne Raamatun henkilöt olivat, Savela pohtii.
Lapsuuden kokemukset ovat jättäneet Järviseen pelon erilaisia uskonnollisia yhteisöjä kohtaan. Hän kuitenkin nauttii silloin tällöin kirkossa käymisestä esimerkiksi kasteen, hautajaisten tai häiden yhteydessä tai joissain yksittäisissä palveluksissa.
