Yksi lempielokuvistani on Robin Williamsin tähdittämä Kuolleiden runoilijoiden seura. Mieliinpainuvassa kohtauksessa opettaja John Keating pakottaa oppilaansa katsomaan vanhojen opiskelijoiden kuvia. Hän kuiskaa heille kehotuksen: ”Carpe diem”, tartu hetkeen.
Sitten kamera panoroi pitkin manan majoille menneiden entisten opiskelijoiden kuvia. Katsoja joutuu arvuuttelemaan, osasivatko muinaiset opiskelijat silloin joskus tarttua omaan hetkeensä.
Myös kristityille on hyvä harjoitus pysähtyä meitä ennen kulkeneiden uskovien kuvien eteen ja miettiä mitä he haluaisivat meille kertoa. Mitä tuo kuolleiden kristittyjen seura sanoisi, jos se näkisi, miten kristityt nykyisin elävät uskoaan todeksi?
Vanhastaan on ajateltu, että ehtoollispöydän puolikaari jatkuu näkymättömänä alttarin toiselle puolen. Siellä ehtoolliseen osallistuvat edesmenneet kristityt.
Nykyisin kirkossamme riidellään. Moni pelkää, että luterilainen kirkko jakautuu kahtia liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kiista on edennyt niin pitkälle, että konservatiivisilta järjestöiltä on tietyissä tapauksissa evätty mahdollisuus viettää ehtoollista.
Riidan keskellä voi olla hyvä ajatella näkymätöntä ehtoollispöytää. Siellä ehtoollista nauttivat kristityt, jotka uskovat monella tapaa toisin kuin kirkon valtavirta nykyisin. Tunnistaisivatko muinaiset kristityt kirkkoamme omaksi kirkokseen? Vai tuntisivatko he suurta vierautta?
Eväisikö kirkkomme ehtoollisyhteyden kuolleiden kristittyjen seuralta?
Viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut kirjailija G.K. Chesterton luonnehti traditiota edesmenneiden sukupolvien äänioikeudeksi. Jos oikein yritämme, ehkä kykenemme vielä kirkossa kuulemaan ikivanhojen saarnojen äänen. Ehkä voimme erottaa kirkossa muinoin istuneiden kristittyjen hahmot.
Mitä he haluavat meille sanoa?
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka radiokolumneja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan oma BLOGI on kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
