Elokuussa 2025 toimintansa lopettaneessa järjestössä työskenteli 11 vuoden ajan oma pappi. Muutoin hengellistä toimintaa ovat ohjanneet erikseen nimetyt luottamuspapit ympäri Suomen.
Sotainvalidien Veljesliitto lopetti toimintansa 18.8.2025, jolloin järjestön perustamisesta tuli kuluneeksi 85 vuotta. Samana päivänä se julkaisi Markku Honkasalon kirjoittaman Talvisodasta vanhuuden turvaan -teoksen.
Tietokirjailija Markku Honkasalo on aiemmin työskennellyt Sotainvalidien Veljesliiton pääsihteerinä.
Uutuusteos tuo julki, että jäsenistön ikääntyessä hengellinen toiminta tuli sille entistä tärkeämmäksi.
Honkasalo kertoo, että Veljesliiton osastoilla ympäri Suomen oli omat luottamuspappinsa eli papit, jotka osallistuivat alueensa sotainvalidien ja veteraanien tapahtumiin sekä vierailivat veljeskodeissa heitä tapaamassa. Luottamuspapit olivat usein myös saattamassa poisnukkuneen veljen viimeiseen lepoon.
– Luottamuspappeja palvelee yhä edelleen ja heitä myös tarvitaan, sillä sotainvalideja on elossa parisensataa.
Vuosina 1990–2001 järjestön hengellistä työtä johti oma pappi, Väinö Salokorpi.
Hengellisillä päivillä osallistujia satamäärin
Teoksessa Honkasalo kirjoittaa järjestön hengellisestä työstä mm. näin:
Veljesliiton henkisen huollon jaosto oli sotien aikana keskittynyt etupäässä alkoholin vastaiseen työhön. Hengellinen toiminta pääsi vauhtiin sotien jälkeen.
Vuonna 1948 sotainvalidipiireihin alettiin perustaa hengellisiä toimikuntia. Valtakunnallista toimintaa johti liiton keskustoimistossa hengellisen työn sihteeri. Ensimmäiset sotainvalidien luottamuspappien neuvottelupäivät järjestettiin Järvenpään seurakuntaopistolla syksyllä 1948.
Näistä neuvottelupäivistä kasvoi myöhemmin jäsenistön tarpeita laajemminkin palvellut vuosittainen tapahtuma, Veljesliiton hengelliset päivät.
Vuonna 1961 Hämeenlinnassa oli paikalla jo noin 600 sotainvalidia puolisoineen.
Oma tunnus hautakiviin
Piiritasolla hengellistä toimintaa ohjasivat erikseen nimetyt luottamuspapit, joiden ohella osastot ja seurakunnat tiivistivät 1950-luvulta lähtien keskinäistä yhteistyötään. Ainakin isoimpiin osastoihin nimettiin myös hengellisiä toimikuntia.
Paikallisella tasolla järjestettiin kirkkojuhlia ja -konsertteja sekä hengellisiä perhe- ja veljesiltoja. Monet tilaisuudet aloitettiin rukoushetkellä, ja merkittävien juhlien yhteydessä pidettiin juhlajumalanpalveluksia. Piirien kirkkopäivät kokosivat koko maakunnan sotainvalidit puolisoineen sanan ääreen.
Veljesliiton hengellinen toimikunta sai aikaan sotainvaliditunnuksen käyttöönoton sodassa vammautuneiden hautakivissä.
Kuparilaatan myynti annettiin Veljesliiton kaupallisen jaoston tehtäväksi vuodesta 1980 alkaen.
Viimeiset Veljesliiton hengelliset päivät järjestettiin vuonna 1998 Rovaniemellä. Sen jälkeen Veljesliitto ja sen jäsenistö olivat mukana veteraanien yhteisillä alueellisilla kirkkopäivillä.
Pitkäikäisin veteraanijärjestö
Viime sodissa haavoittui yli 200 000 suomalaista, joista pysyvän vamman sai miltei puolet.
Siviilejä vammautuneista oli noin neljä prosenttia.
Honkasalo toteaa, että Suomi hoiti sodassa vammautuneet niin hyvin kuin se köyhälle maalle oli mahdollista. Päävastuu sotavammaisista oli valtiovallalla, mutta tärkeäksi muodostui vapaaehtoinen huoltotyö.
Veljesliitto painosti valtiovaltaa lakiuudistuksiin, joiden ansiosta suomalaisesta sotainvalidihuollosta tuli parissa vuosikymmenessä myös kansainvälisesti arvostettua.
Sotainvalidien Veljesliitto lopetti toimintansa 2025 viimeisimpänä suomalaisista veteraanijärjestöistä.
Vastuu elossa olevien sotainvalidien huollosta siirtyy Sotainvalidien Perinnejärjestölle ja Tammenlehvän Perinneliiton alueyhdistyksille.
Markku Honkasalo: Talvisodasta vanhuuden turvaan, Vastapaino 2025
