Hannu Kiiski on kansainvälisesti menestynyt sellotaiteilija, mutta hän ei ole erityisen innostunut puhumaan uransa merkkipaaluista. Mieluummin hän puhuu syvemmistä merkityksistä. Ne juontavat lapsuuteen, jossa koti oli hengellisen elämän läpäisemä.
Olohuoneen paraatipaikalla nojaa sello. Se ei kuitenkaan ole Hannu Kiiskin ykkössello, jonka Kiiski hakee jostakin paremmasta tallesta. Tämä parempi sello on erityinen. Taiteilijan oman arvion mukaan sen soundi on samaan aikaan tumma ja kirkas.
– Siellä on tumma ydin ja kirkas resonanssi ja yläsävelistö.
– Niinhän elämämmekin on samaan aikaan tummaa ja kirkasta, sanoo Kiiski ja puraisee leipää.
Sello on alun perin napolilainen ja 200 vuotta vanha. Se oli Lontoossa huutokaupassa, josta jokin soitinkauppa oli sen huutanut.
– Sieltä minä hain sen.
Nyt Nummelassa on tuulinen päivä. Puut kumartavat, ja kotipihasta siintää järvi. Hannu myös varttui järvien katveessa, Virroilla.
– Isäni olisi halunnut opiskella viulua, mutta kun hän oli Karjalassa maatalon poika, sellaisia haaveita ei katsottu hyvällä. Kyllä hän silti soitteli, mutta hänen unelmansa oli myöhemmin antaa omille lapsilleen mahdollisuus opiskella musiikkia.
Hannu kokeili viulua ja pianoa, mutta sitten opettajana työskennellyt äiti toi koulusta sellon lainaan. Hannu oli 8-vuotias, ja kun hän oli sitä muutaman viikon tapaillut, hän tiesi että ”tämä on minun elämäni”.
– Tässä mielessä minulle on aina ollut täysin selvää kaikki.
– Sellossa on koko ihmisen ääni. Se tekee siitä erityisen. Siinä on sekä naisen että miehen ääni ja vähän enemmänkin. Viulusta esimerkiksi puuttuvat miehen äänialat kokonaan.
Kohti kilpailumenestystä
Tampereen konservatorion sellotunneilla Hannu sai hyvää opetusta, mikä oli ”ratkaisevaa”.
– Isäni kuljetti Tampereelle Virroilta käsin, mikä oli ratkaisevaa myös.
Edistys oli nopeaa, ja Hannu pääsi Sibelius Akatemian nuoriso-osastolle. Hän suoritti diplominsa sellonsoitossa 1973. Hänen opettajiaan olivat Erkki Rautio ja Arto Noras. Hannu suoritti täydentäviä opintoja myös Michiganin yliopistossa 1973-1974.
Menestystä tuli myös kilpailuissa: Turun sellokilpailuissa jaettu toinen palkinto 1975 ja 1978, semifinaaliin pääsy Kansainvälisessä Tšaikovski-kilpailussa Moskovassa 1978 sekä Kansainvälisessä Gaspar Cassadó -sellokilpailussa Firenzessä vuonna 1979.
Vuonna 1977 Hannu aloitti Sibelius-Akatemian tuntiopettajana.
Sellossa on koko ihmisen ääni.
Hän ei kuitenkaan ole oikein innostunut puhumaan uransa merkkipaaluista. Mieluummin hän puhuu syvemmistä merkityksistä. Ne juontavat lapsuuteen, jossa koti oli hengellisen elämän läpäisemä.
– Isoäitini oli Kansan Raamattuseuran ystävä ja asiamies. Meillä kokoontui rukouspiiri, jossa isäni oli hengellisenä johtajana. Olimme ihan luterilaisen seurakunnan jäseniä, mutta haluttiin sellaista kodikasta kokoontumista, jossa voitaisiin laulaa ja rukoilla yhdessä. Oli seurapuheita oikein vanhaan tyyliin.
Kasetilta kuunneltiin Suomen Raamattuopiston saarnamiehiä.
– Tietysti Urho Muromaa, ja Osmo Tiililää myös.
Hannun lapsuudenperheellä oli myös yhteyksiä Vapaakirkkoon, koska evankelista-runoilija Hilja Aaltonen oli heidän hyvä ystävänsä.
– Hän vieraili usein keskiviikkopiirissämme ja yleensäkin Virroilla. Hän oli Multialta kotoisin. Hilja Aaltosen puheet ovat lapsuuden sielunmaisemaani.
Kenties tämän monipuolisen kristillisen taustansa vuoksi Hannu on aina kokenut olevansa ekumeeninen.
– Minulla ei ole raja-aitoja, että missä voin soittaa. Soitan aika paljon kotiseurakunnassamme Vihdissä. Vaimoni Tuula on Vihdin seurakunnan pappi ja eläkkeellä oleva rovasti.
– Soitan mielelläni myös vapaiden suuntien tilaisuuksissa, ja kaikkialla missä Jumalan sanaa pidetään esillä.
Lähetyssaarnaajan rohkaisu
Hannu Kertoo, että eläkkeelle jäätyään jotkut hänen kollegoistaan ovat pistäneet pillit pussiin, ja toiset ovat joutuneet lopettamaan fyysisistä syistä.
– Jos on vähänkin kremppaa käsissä, ei enää voi soittaa korkealla tasolla. Olen Taivaan Isälle kiitollinen siitä, että olen saanut olla terveenä. Sormet toimii ja pää. Haluan soittaa niin pitkään kuin voin.
Soiton lumous on tallella.
– Se pitää sisällään enemmän kuin puisen soittimen, metallikielet ja hevosenhäntäjouhet. Musiikissa toteutuu Jumalan luomistyö.
Jo nuorena Hannu ymmärsi, että sellonsoitto on hänelle nimenomaan Jumalan antama kutsumus.
– Luin Oswald Chambersin kirjan Parhaani hänelle, ja tajusin, että jos tämä lahja on Jumalalta, tehtäväni on tehdä työ niin hyvin kuin ikinä pystyn.
Hannun lapsuudenkodissa kävi toisinaan lähetyssaarnaajia, ja heiltäkin Hannu sai rohkaisua tielleen.
– Kun majoitimme heitä, sain tuulahduksen lähetystyöstä. Kuuntelin saarnamiesten pöytäkeskusteluja vähän salaa, ja se oli kiehtova maailma. Meitä oli neljä lasta. Minut laitettiin aina soittamaan selloa vieraille. Tykkäsin esiintyä. En esiintymisen takia vaan sen lumouksen takia. Olen halunnut jakaa sitä, mitä itse saan kokea, Hannu kertoo.
Kerran Kiiskillä yöpyi Wycliffe Raamatunkääntäjät -järjestön Nepalin-lähetti Olavi Vesalainen, joka sanoi Hannulle lähtiessään jotakin, joka jäi nuoren sellistin mieleen ikuisiksi ajoiksi: ”Ajattele aina soittaessasi, että Jeesus istuu etupenkissä. Soita sillä tavalla.”
– Se on ollut minulle tärkeä ohje.
Toinen tienviitta tuli Hilja Aaltoselta, joka antoi Hannulle ja Tuulalle häälahjaksi Tapio Nousiaisen kirjan Multian laululintu: Hilja Aaltonen lähikuvassa.
Sen sisäsivulle Aaltonen kirjoitti runon.
Soita sävel elämälle / illan tullen itkevälle/ ihmiselle tuulen tiellä / säveltäsi älä kiellä / öisten rantain kulkijalta / kuorman alle uupuvalta.
Tehtäväni ei ole vain soittaa lavalta kaukaa, vaan tulla vierelle.
– Tajusin, että tehtäväni on, etten kiellä säveltä ja sen rohkaisua ja lohdutusta muilta. Tämä on ollut työni taustalla 47 vuotta. Tämän vuoksi voin rohkein mielin mennä soittamaan. Soitan paljon lapsuuteni hengellisiä lauluja, koska vielä on elossa ihmisiä, jotka muistavat ne. Tehtäväni ei ole vain soittaa lavalta kaukaa, vaan tulla vierelle, Hannu pohtii.
Nyt Hannu on eläkkeellä, ja ”paremmassa soittokunnossa kuin koskaan”. Työurallaan Sibelius Akatemian tuntiopettajana ja sellonsoiton lehtorina hänellä oli yhteensä noin 150 oppilasta.
– Yritin antaa eväät, neuvot ja harjoitteet, jotka kantavat. Tärkein on se, että kun nuorella ihmisellä on kipinä, etten sammuttaisi sitä vaan vahvistaisin sitä niin, että se lähtisi roihuamaan.
Hannulle opettaminen on ollut mieluista. Hän kokee saaneensa hyvin yhteyden nuoriin.
– Olen ajatellut kutakin oppilasta kuin hän olisi oma lapseni. Miten toivoisin heitä opetettavan? Jos oppilas kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu, hän jaksaa tehdä työtä.
Formulakisat sellolla
Hannu on esiintynyt vuosien varrella paljon, esimerkiksi Trio Finnicossa yhdessä pianisti Risto Laurialan ja viulisti Nachum Erlichin kanssa. Toinen tärkeä yhtye on ollut Hannun perustama Total Cello Ensemble, jossa soittaa kuusi sellistiä. Siinä olivat aluksi mukana myös ”Apocalyptican pojat”, jotka ovat kaikki Hannun entisiä oppilaita. ”Sinfonista metallia” esittävä Apocalyptica tuli tunnetuksi esittämällä Metallica-yhtyeen kappaleita selloilla.
– Total Cello Ensemble soittaa genrerajat ylittävää musiikkia, tangoa, marssia ja äänimaisemia.
Yhtyeellä on esimerkiksi kappale Formula Uno, joka siis kuulostaa formulakilpailuilta.
– Se on ollut suosittu. Äänimaisema on aika autenttinen.
– Olen koonnut myös suuria sello-orkestereita. Yhdessä oli 36 selloa. Se on kuin harrikoiden kokoontumisajo.
Hannu Kiiski arvostaa soitossa laatua ja haluaa vaalia sitä.
– Jokainen ihminen vaistoaa laadun. Se on myös kuulijoiden arvostamista, että annan parhaani heille. Olivatpa kuulijat musiikkiväkeä tai eivät, jokainen heistä ymmärtää laadun ja puhuttelevuuden.
Jousisoittimilla ääni tuotetaan itse, mihin vaaditaan Hannun mukaan ”mieletön määrä harjoittelua ja voimaa”.
– Sellon otelauta on 60 senttiä mustan jään rataa, Hannu kuvaa ja demonstroi asiaa omalla käsivarrellaan.
– Soitossa pitää olla klangi ja ydin, jolla puhutellaan kuulijaa. Jos musiikki merkitsee minulle paljon, voin olla varma, että se merkitsee myös kuulijalle. Vaistoamme heti, onko esitys ulkokohtaista, vai kokeeko soittaja todella sen, mitä hän esittää.
Hannulle soitto on myös rukousta, vaikka sanoja ei olekaan.
– Ja kun soitan lapsuuteni hengellisiä lauluja, se on minulle rukousta, koska tiedän sanat. Kun soitan, ylistän samalla Jumalaa siitä, että saan jakaa musiikin lahjaa. Minulle on kristittyjen yhteys ja seurakunnassa soittaminen todella tärkeää. Haluan rohkaista ja lohduttaa soitollani.
Myös kuulijan paikalla Hannu on saanut rohkaisua ja lohdutusta.
– Jos kuuntelen vaikka vaikka Sibeliuksen 7. sinfonian tai Matteus-passion tai Bethovenin sinfonian, se on niin nerokasta musiikkia, että se ei voi olla pelkästään ihmisen aikaansaannos, vaan siinä täytyy olla ylivertainen äly mukana.
Rentoa voimaa
Matteuksen evankeliumin kohta ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin”, on ollut Hannulle tärkeä lapsuudenkodista saatu eväs.
– Se on osoittautunut todeksi. Minusta se ei ole mitään menestysteologiaa, jos sanon, että olen saanut paljon hyviä lahjoja nykypäivään asti. Olen saanut enemmän hyvää kuin voin ymmärtää, ja haluan sitä jakaa musiikin kautta.
Vuonna 2023 presidentti Niinistö myönsi Hannu Kiiskille Pro Finlandia -mitalin tunnustuksena merkittävästä urastaan.
– Se oli minulle aika tärkeä asia.
Edelleen Hannu ottaa joka päivä sellon esiin ja soittaa. Soittaminen on hänestä hauskaa, ja toisaalta ammattitaidon ylläpitäminen vaatii harjoittelua.
– Kesän musiikkijuhlat ovat tulossa. On pakko soittaa. Ranskalainen selloproffa Andrei Navarro sanoi, että nuorena pitää harjoitella paljon kun ollaan lahjakkaita, ja vanhana enemmän kun ollaan vähemmän lahjakkaita.
Voiman ylläpitäminen on tärkeää.
– Sellonsoitto vaatii sitä yllättävän paljon. Puolet on voimaa ja puolet rentoutta. Rennon voiman ylläpitäminen vaatii päivittäin tuntitolkulla työtä.
