Kristittyjen perheiden vanhemmat kantavat usein huolta lapsen maailmankuvan kehittymisestä. Moni vanhempi toivoo, että oma uskon löytö saisi siirtyä myös jälkipolville.
– Nykyisenlaisessa yhteiskunnassa lapsi oppii jo pienenä, että on eri tavoilla ajattelevia ja uskovia perheitä, sanoo perheneuvoja ja sosiaalipsykologi Saara Kinnunen.
Tuoreeltaan ilmestyneessä kirjassaan Lapsen usko, Kinnunen painottaa vapaaehtoisuuden merkitystä hengellisessä kasvatuksessa.
– Vanhempien haasteena on elää uskoa arjessa niin, että lapsi näkee sen iloisena voimavarana. Perheen on löydettävä seurakuntayhteys, jonne lapset lähtevät mielellään mukaan.
Kinnunen huomauttaa, että vanhemmat itse voivat olla luomassa yhteisöjä, joihin perheet ovat tervetulleet ja lapset saavat hengellistä opetusta.
– Emme voi vaatia lasta uskomaan emmekä velvoittaa lähtemään seurakuntaan. Pakottaminen kääntyy ennen pitkää itseään vastaan. Usko tulee vain vapaaehtoisuudesta, Kinnunen painottaa.
– Kun lapsi kokee rakkautta, turvaa ja hyväksyntää omassa perheessä, hän samaistuu myös perheensä arvoihin ja uskoon. Vahva kuulumisen tunne ja viihtyminen omassa perheessä vahvistavat hänen identiteettiään kristityn perheen jäsenenä.
Kinnunen muistuttaa, että aikanaan lapsi päättää itse, mitä tietä haluaa kulkea.
– Eväät on lapsuudessa annettu.
Eroon traumoista
Uskontokasvatus on monen ihmisen kokemuksissa sitä osa-aluetta, jolta on kertynyt eniten traumoja. Kinnusen mukaan kasvatuksen takia vääristynyt jumalakuva tulee oikaista.
– Silloin on verrattava ihmisen jumalakuvaa Raamatun Jumalaan. Silloin rukoilemme: ”Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle”, ja mitä Jumalan kirkkaaksi valaistuista kasvoista näkyy: syvä myötätunto ja kutsuva rakkaus, Kinnunen kuvailee.
– Lähdetään matkalle, jossa etsitään sitä Jumalaa, joka on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa. Ensin on tunnistettava kaikki se, mikä on ollut ihmisten sääntöjä ja tiukkuutta ja hylättävä se. Se tekee tilaa elävälle vuorovaikutussuhteelle Jumalan kanssa.
