Olipa kerran valtio, jossa uskottiin, että jokaisella ihmisellä oli oikeus päättää omasta kehostaan. Niin oli kirjoitettu lakiin. Mutta valtakunnan asukkaiden mielissä eli yhä vanhoja tarinoita siitä, millainen uhrin piti olla ja miten uhrin tuli käyttäytyä, jotta häntä uskottaisiin. Ei saa käyttää lyhyttä hametta! Täytyy olla nuori ja haluttava! Täytyy huutaa ja kirkua!
Eräänä päivänä valtakuntaa puhututti oikeudenkäynti. Se sai ihmiset väittelemään siitä, mitä oli tapahtunut, kuka puhui totta ja millaista näyttöä tarvittiin. Kaikkien huulilla oli sana sanaa vastaan.
Valtakunnan lakiin oli kirjoitettu, että suostumus oli keskeinen osa raiskauksen oikeudellista arviointia. Silti kansa kyseli yhä vääriä kysymyksiä.
Miksi hän meni sinne? Miksi hän ei lähtenyt? Miksi hän edelleen piti yhteyttä syytettyyn? Miksi hän vaikeni niin pitkään? Kertakaikkisen tyhmä nainen!!
Mutta valtakunnassa oli myös ihmisiä, joiden tarinat eivät sopineet vanhoihin satuihin ja myytteihin. Yksi heistä oli eronnut nainen. Jo yli nelikymppinen. Ei siis enää yhtään haluttava!
Tuo ei yhtään haluttava eronnut nainen mietti omaa kokemustaan. Lähes identtistä kuin valtakunnan oikeudessa oleva. Yöllistä heräämistä siihen, kun hänen alastonta ruumistaan vasten masturboitiin. Hänet oli riisuttu, kuorrutettu spermalla. Ei lupaa, ei suostumusta.
Mutta tuo ei yhtään haluttava eronnut nainen teki virheen. Hän viestitteli edelleen tekijän kanssa! Hän jopa meni uudelleen samaan tilaan tekijän kanssa!
Herranjumala mitä tyhmyyttä, huutaa valtakunnan kuoro! Ristiinnaulitse! Kyllähän ei yhtään haluttavan eronneen naisen pitäisi mennä suoraan poliisin puheille, jos jotakin pahaa tapahtui!! Selvä valehtelija! Ja vanhakin, kuka nyt ryppyjä ja selluliittia vasten runkkaisi!!
Mielessään ei yhtään haluttava eronnut nainen vähätteli tapahtunutta, häpesi, yritti palauttaa elämänsä ennalleen. Yhteydenpidon jatkaminen tuntui keinolta tehdä tilanteesta vähemmän pelottava, vähemmän totta. Vaikeneminen oli tapa selvitä. Etenkin, kun tekijä ei ollut vieras. Edelleen samat sosiaaliset suhteet, samat juhlat, samat ympyrät. Vaikea kestää, vaikea ymmärtää.
Ei yhtään haluttava eronnut nainen seurasi valtakunnan oikeudenkäyntiä. Vedenjakajaa. Luki samalla omia asiakirjojaan; vastaajan argumentteja, vielä syyttäjän pöydällä makaavia. “….teki ilmoituksen kostaakseen… pelkäsi maineensa menetystä… on huono ihminen, huono kansalainen, huono kristitty.”
Äkkiä ei yhtään haluttavaa eronnutta naista hävetti. Ehkä hän olikin huono nainen? Teki vain kiusaa tehdessään rikosilmoituksen? Sillä eihän niin kuulunut tehdä! Valtakunnan naisista joka kuudes oli raiskattu, mutta vain alle 20% ilmoitti asiasta; ne kiusankappaleet, miesten vihaajat! Ja eikö Raamatussakin kehoitettu selvittämään riita-asiat oikeussalin ulkopuolella? Kääntämään toinenkin poski? Tottahan hän oli nyt myös huono kristitty!
Ei yhtään haluttava eronnut nainen tiesi, että ilmoitetuista raiskauksista vain murto-osa eteni syyttäjän pöydältä oikeussaliin. Oikeussalissa odottivat syytökset, epäilyt ja uudelleen traumatisoituminen. Itsehän tätä myös halusit! Mikset purrut! Miksi syytät kunnollista miestä! Ei sinua kukaan haluaisi! Valehtelija!
Ja niin ei haluttavalle eronneelle naiselle, samoin kuin valtakunnan asukkaille, jäi molemmille pohdittavaksi tärkeä kysymys:
Entä jos seksuaaliväkivallan uhri ei käyttäydykään siten, kuin he kuvittelevat uhrin käyttäytyvän? Kertooko se suostumuksesta? Vai valtakunnan asukkaiden kyvyttömyydestä ymmärtää, miten monin tavoin ihminen yrittää selviytyä kokemastaan?
Ehkä valtakunta ei ollutkaan vielä niin oikeudenmukainen kuin se kuvitteli olevansa.
