Pauliina Rauhala purkaa tabuja ja ihastuttaa sanoilla – ”Sitä se tarkoittaa, armo, mäntysaippuan hajua!”

 

Pauliina Rauhalan valtaisan menestyksen saanut Taivaslaulu -romaani sai jatkoa. Synninkantajat teos siirtyy nykyajasta 1970-luvulle, ja käy uskaliaasti vanhoillislestadiolaisten tabujen kimppuun. Uutuuskirja syntyi kovien paineiden keskellä

Rauhalan vuonna 2013 julkaistusta Taivaslaulu -romaanista tuli yksi kaikkien aikojen myydyimmistä romaaneista lähes 70 000 kappaleen myynnillä. Siitä lohkaistiin teatterinäytelmiä, Rauhala sai paljon palstatilaa ja nousi puheenaiheeksi pöytäkeskusteluissa. Kirjailija itse sanoo, että kaunokirjalliset tavoitteet olivat kyllä korkealla, mutta tällaista menestystä hän ei osannut odottaa. 

Palaute on ollut  kaksijakoista, kuten odottaa saattoi. 

– Kirja otettiin monella tavalla vastaan. On niitä, jotka pahoittivat mielensä. Kirjaa ei heidän mielestään olisi pitänyt tehdä tai on asioita, joista pitäisi olla puhumatta. Mutta olen saanut paljon myönteistä palautetta, kiitollista ja lämmintä. Yhteisössä elää monenlaisia ihmisiä, sanoo Rauhala. 

Tavoitteena oli rakentaa monipuolinen ja inhimillinen kuva uskonnollisesta yhteisöstä, jossa hän on ison osan elämäänsä viettänyt. 

– Alakulttuurin tunnistaa kielestä, sanoo Rauhala ja myöntäen että kieli osin myös kahlitsi ja rajoitti. Hymähtäen hän sanoo myös puhuvansa itseasiassa kaanaankieltä paremmin kuin suomea. Kirjassa tuo aarrearkku ei silti avaudu kaikille samanlaisena kuin hänelle itselleen ja yhteisön jäsenille. 

– Joku näkee asian jopa niin, ettei siinä ole yhtään lestaadiolaisia tulkintoja. Ei uskonnollisista piireistä tulevan kokemus ei liity siihen, että puhutaan nimenomaan lestaadiolaisuudesta. Siksi kirjaa on luettu myös rakkausromaanina.  

Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa haastateltu Rauhala myöntää, että uuden kirjan tekeminen toi paineita. 

– Ei passaisi päästää huonoa käsistä, hän sanoo ja myöntää miettineensä, jatkaako uskonnollisissa teemoissa ylipäätään. 

– Monenlaista aallonpohjaa ja aallonharjaa on ollut. Jos jotenkin Synninkantajia luonnehtii, niin menin kaksi askelta eteenpäin ja yhden takaisin. Kyseenalaistin kaiken. Päänsisäisiä kriittisiä ääniä oli monia. Koneen äärellä mietin, toimiiko teksti vai ei, toimiiko lauseet vai ei.  Muunlaisista prosesseista en tiedä. Tuli sitten tehtyä päätös, että vien loppuun. Sekin oli mahdollista, että jätän kesken. 

Pala totta, pala tarua ja osaksi unikuvia

Uusi teos on samaa tarkkaa ja rohkeaa kuvausta vanhoillislestaadiolaisesta yhteisöstä. Taivasalaulu eli nykyajassa, Synninkantajat sukeltaa liikkeen kulta-aikaan 1970-luvulle. Keskiössä on lestadiolainen elämäntapa tabuineen; naisen asema, naisen ja miehen välinen valtasuhde,  syntikäsite jne. Asian voi tulkita niin, että Synninkantajat selittää osin Taivaslaulun tapahtumia,.

Rauhala sanoo haluavansa tuoda esille yhteisön kipeän puolen, mutta se tarvitsee rinnalle kauniita ja rakkaita asioita. Eripuolilta tarkasteltuna siinä on idealismia, kansallisromantiikkaa ja vilpitöntä pyrkimystä niin kauneuteen kuin kaikkeen hyväänkin. Sitä alleviivaa Rauhalan mielestä mm. se, että hän halusi valita Taivaslaulun päähenkilöksi naisen, jonka voimavarat loppuvat ja jonka omatunto ei anna tehdä toisenlaista ratkaisua. 

Synninkantajat -teoksessa palataan tuohon pelon ja ilon tasapainoiluun, kauneuden vuoropuheluun. Tarinassa on pala totta, pala tarua, osa unikuvia.  

– Tarina on keksitty, mutta olen elänyt noiden keskellä. Ei silti voi yleistää koskemaan kaikkia. Olen kirjoittanut sen, minkä ole nähnyt tarpeelliseksi kirjoittaa. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että toisenlainenkin totuus tulee julki, sanoo Rauhala. 

Punakantinen vihko apuna

Synninkantajat sukeltaa siis vuosiin 1978-79. Rauhalan sanoin, tarjolla on ajatonta asiaa, jossa on kuitenkin selkeä historiallinen konteksti. Siinä missä Taivaslaulun aikaan 2000-luvulla ihmiset pohtivat jo henkilökohtaisemmin seurakuntakysymystä ja pohtivat jopa sitä mahdollisuutta, että muuallakin pelastutaan, Synninkantajat ei peruuttele. 

– Olen enemmän tutkija. Tutkin asioita, jotka askarruttavat niin paljon, että piti kirjan verran tutkia. 

Henkilöhahmojen rakentaminen on vaatinut paljon ajatustyötä ja pitkiä kävelylenkkejä. 

– Jokaiselle pitää löytää oma ääni. Se on erilaisten äänten kuulemisia, tarkkailua minkälaisilla äänillä ihmiset puhuvat ja miten ihmiset puhuvat. Siinä on jotain lainattua, jotain omaa, jotain kuviteltua. Jos on vaikka neljä ihmistä, ne pitää tekstin dramaturgian ja jännitteiden kautta rakentaa erilaisiksi. 

Synninkantajat on Rauhalan toinen teos.

Rauhala murskaa kuvitelman siitä, että kirjan kirjoittaminen alkaisi puhtaalta paperilta. 

– En aloita tyhjästä, enkä puhtaalta paperilta. Pitää olla aika selvää jäsentelyä, mitä teen. Mikä on alku ja mikä on loppu, mitkä tärkeät käännekohdat ovat mukana. Tiedän jo miten tarina päättyy, ennenkuin olen kirjoittanut ensimmäistäkään lausetta, sanoo Rauhala. 

– Tarina syntyy ensiksi. Ja sen suurin työ on se, millä kielellä ja minkä kuvaston avulla kerron tarinan. Se on monesti mutkikkaampi ja aikaa vievämpi, pohdintaa aiheuttava kysymys kuin mikä se itse tarina on. 

Tarina kannattelee totuutta. Totuutta ei sellaisenaan ole olemassa. Totuus ja valta kietoutuvat toisiinsa. Totuus on omasta tai oman ryhmän näkökulmasta parhain päin kertomista. Mieli suojautuu torjumalla käsittämättömän. 

– Jaan tuon henkilöhahmon ajatuksen. Joudun kirjoittaessa pohtimaan, mitä kirjoitan tai mitä väitän. En kirjoita totuutta. Kirjoitan vain tarinan. Voin tehdä taustatyöt paremmin tai huonommin. Voin kirjoittaa yksittäisten henkilöiden avulla tarinan uskottavasti tai vähemmän uskottavasti.

Kirjan kirjoittaja on tarinassa syvällä. Kirjan miespuolisen kertojan punakantinen vihko sisältää paljon hänen omaansa.

– Olen ottanut sellaisia teemoja, jotka askarruttavat. Minulla ei ole punakantista vihkoa, kuten tällä kirjan miespuolisella kertojalla. Minulla on tiedosto, fiktiivinen vihko, joka kasvoi yli 50 sivuiseksi. Voin helposti leikata ja liimata sieltä kirjaan. 

Ruokanen kuvailee Rauhalan kaunokirjallista otetta kauniisti: yksittäiset lauseet ovat kuin kuin puusepän tekemiä. 

– Tiedollisesti uusi kirja oli haastavampi. Siellä oli paljon faktoja, joita jouduin tarkistamaan. Joudun usein käymään lauseita sana sanalta läpi, jotta kaunokirjallinen puoli, rytmi ja asu olisivat oikein. Puusepän työtä siinä mielessä. 

Usein herkullisen tekstin tekijä saa kuulla kuinka se tekstin heruttelu tapahtuu, tuleeko se itsestään? 

– Se on tarkkaa nakuttamista. Olen verrannut sitä suureen ristipistotyöhön.

Koska seurakunta vaatii

Synninkantajat alkaa Taisto-papan kuolinvuoteelta. Siionin virret soivat, anteeksiantoa on ilmassa. Onko siinä silloin kiinni vallan kahvassa, vai armon kahvassa, kysyy kirjailija. 

– Maallikkosaarnaajan kohdalla kyse siitä, ettei ole pysynyt käymään tiettyjä asioita läpi, kun pitää varjellla yhteisön puhtautta. 

1970-luku oli vanhoillislestaadiolaisuus oli yksi suuri Jumalan valtakunta. Pyyhkäisikö silloin ylitse myös pahin hengellisen väkivallan aalto? 

– Jonkun näkökulmasta molemmat ovat totta. Sitä voi katsoa niin monesta näkökulmasta. 

Syntikäsite oli konkreettinen. Hoitokokoukset määrittelivät luettelonomaisesti, mikä oli oikein, mikä ei. Oikein tekemisellä, tai asioiden tekemättä jättämisellä osoitetaan uskollisuutta seurakunnalle.

– Määritellään syntejä, tsekataan tehdäänkö syntejä, ollaanko synnissä!

Kielletyt asiat tuntuvat nykypäivän valossa suorastaan naurettavilta: katuvalot, televisio, SMP:n äänestäminen, kirkkokuorossa laulaminen, epäuskoisen papin kuunteleminen tai metsästysseuraan kuuluminen olivat syntiä. 

– Arkisia asioita, jotka kuulostavat ehkä sattumanvaraisilta ja absurdeilta tänä päivänä. Lähdin tutkimaan kuinka ahtaasti se totuus tulkitaan tässä yhteisössä. Yritän avata, onko kyse miljööseen tai yhteisöön liittyvistä rajoista, vai kertooko tämä enemmän ihmismielen, psyyken tai ryhmäkäyttäytymisen dynamiikasta. Opillinen korostus on se seurakunta, sanoo Rauhala ja toteaa, että 1970 luvulla ei tuettu aktiivista omakohtaista moraalista pohdintaa. 

– Tämä kaikki on absurdeja paradokseja täynnä. Traaginen ja absurdi vierekkäin. Ilmiöt ovat sellaisia, että naurettais jos ei itkettäis, tai toisinpäin, hymähtää Rauhala. 

Hempeä syntinen

Rauhala avaa pakettia myös lasten kautta, samalla tulee varmaankin selittäneeksi omaansa. Lapsi on sellainen, että se haluaa rakentaa tarinan hyväksi. Kirjassa se on Aaron, joka laittaa papin polvilleen.

– Kyllä, olen oppinut jostain nämä asiat. Aaron oppi, että kommunistit ja SMP ovat pahimpia. Kielen vivahteet oppii hyvin tarkasti. Aaronin kautta yritän kuvata sitä, että lapsen vilpittömyyden kautta lapsi ottaa, mitä annetaan. Hän täydentää mielessään kertomuksen. Lapsihan uskoo viimeiseen saakka hyvää ja haluaa rakentaa kertomuksen hyväksi, täyttäen puuttuvat aukot.  

Lapsi istutetaan todellisuuteen, jossa taistelevat Taisto-ukin suvusta tuleva autoritäärinen, sääntöihin pohjautuva usko ja toisen puolen Aliisa-mummin rakastava ja laaja-alainen elämänymmärrys. 

– Hän on hempeä, ja se on yksi niistä synneistä. Ja yksi suosikkisynneistäni, lisää Rauhala. 

Kirjassa piirtyy Taisto-ukista julman saarnamiehen hahmo, jolle ekumenia on pahimmista pahin asia. Hän käyttää linnuista pronomimia ”hän”, ja puolisostaan pronominia ”se”.  Mutta luonto tekee ihmeitä tässäkin. 

Tuuli kuljettaa sulapaikoista ahvenen tuoksun sieraimiini, miedon puhtaan ja merellisen. Pysähdyn rantakivelle  nuuhkimaan ilmaa ja pistän silmät kiinni. Tuoksu ei ole pistävä, eikä liian kalaisa. Raikas se on ja lähes huomaamaton, ja sellaisenaan lähes täydellinen. Ilo ja lohdutus leviävät levottomaan ruumiiseen. 

– Tässä suhteessa luontoon, kaloihin ja lintuihin, jumalallinen tehtävä ei tule väliin. Hän voi olla oma itsensä. Taistosta teen tulkinnan, että ihmimillinen kääntyy jumalalliseksi tehtäväksi. Hän kokee kaipuuta tai vajetta.  

– Silti Aliisan ja Taiston luontosuhde on täysin erilainen. Taisto vaalii järjestystä ja hallintaa. Aliisalla kasvimaa ja piha kasvaa miten sattuu. Hän kävelee metsässä, eikä pyri laittamaan järjestykseen. Aliisa on luova yksilö, joka menee rajojen yli. Lähestyn tätäkin itäisen ja lähtisen uskon perinnön kautta. Taistolla on aggraarisen talonpoikaisperinnön vaalija, Aliisa taas mystiikkaan taipuvainen. 

Rauhala näkee, ettei Taisto vallankäyttäjänä itseasiassa ajattele olevansa vallankäyttäjä, vaan nöyrä Jumalan palvelija. Hän tuntee olevansa heikko ja haavoittuva tehtävässään.

Kaanaankielellä tulkittua

Vaikka elämän taipaleelta saadut kokemukset paljon luovatkin todentuntua Rauhalan teoksiin, nimenomaan jälkimmäisen kohdalla hän sanoo tukeutuvansa moniin dokumentteihin. 

– Lapsuuden seurat ja saarnat ovat mukana tiettyyn rajaan saakka. Tiedän, mitä siellä tapahtuu. Mutta sitten olen lukenut paljon Päivämiehen arkistoja, jotta pääsen tuohon aikaan ja 1970-luvun oppiin ja tulkintaan. En itse saarnoja keksinyt, mutta se kielivarasto tulee sisältä. Aika hyvin puhun kaanaankieltä, ehkä jopa paremmin kuin suomen kieltä, Rauhala heittää. 

Rauhala haluaa viedä lukijansa kokemaan niitä vastakohtia ja paradokseja tunteen tasolle. Aaron-poika saa synninpäästön papalta. Ja vastavuoroisesti Aaron saarnaa papalle synninpäästön. Ja pappa kokee elämän hienouden:

Hän saarnaa minullekin kaikki synnit anteeksi. Helpotus hulahtaa rintaan, mahaan ja varpaisiin saakka. Se on lämmin kylpy, johon minut lasketaan. 

– Siltä se voi parhaimmillaan tuntua, sanoo Rauhala. 

– Olin tyytyväinen siitä lauseesta, kun Aaron määrittää: Sitä se tarkoittaa, armo, mäntysaippuan hajua.

Seurakunta ja rajat ylittävä rakkaus

Kirjassa eletään 1970-lukua. Oulusta tulee miehet hoitokokoukseen erottamaan oikeaa ja pahaa. Melko dramaattista.

– Tutkin, miten pieneksi ja ahtaaksi se menee, jos lähtee sille tielle, että tehdään kaikki oikeaksi tai vääräksi. Usko ja elämä ajautuu vääjäämättä ahtaaksi. 1970-luku oli tuon kiristymisen kulta-aikaa, Rauhala huokaisee ja kiittelee, ettei näitä absoluuttisia kannanottoja uusiin innovaatioihin enää oteta.

Ennen bingon pelaajat ja television katsojat olivat pahimmat syntiset. Nykyisen tulkinnan mukaan mukana on väkivaltaisia elementtejä.

– Siinä kohden elämää ja maailmaa ne tuntuivat uhkaavilta, mutta tämän päivän näkökulmasta ne ovat varsin viattomia kysymyksiä nykyinternetiin verrattuna.  

– Olen kolmesta suunnasta haarukoinut, miksi näin kävi. Ensinnäkin yhteiskunnallinen ilmapiiri koettiin uhkaavaksi. Toiseksi opillinen korostus: seurakunta ja oikein tekeminen korostuivat tuonpuoleisen ja henkilökohtaisen Jumala-suhteen kustannuksella. Kolmanneksi, valta oli maallikoilla pappiseriseuran jälkeen. Säännöt tulivat näkyvämmäksi ja konkreettisemmaksi. 

Kirjan lopputulema on se, että Aliisa ei alistu. Hän ei suostu pyytämään anteeksi. Viesti on luettavissa tästä. 

– Tutkin rajat ylittävää rakkautta. Mitä se tekee ihmiselle, kun hän rakastaa rajan yli. Kuinka voi puuttua toisen niin henkilökohtaiseen ja yksityiseen?

Nainen on keskiössä tässä tarinassa. Naisen ruumis on keskeinen kappale uskon takastelussa. 

– Tarkastelen sitä vallan ja rakkauden kudelmana. 

Yhteisö, joka hahmottaa olemassaoloaan tarkkarajaisesti, että vain tietty joukko ihmisiä pelastuu, saa keskelleen hitaasti etenevän muutoksen. 

– Minuus on yhteisöllinen. Sitä on vaikea hahmottaa, koska ei ole yksilöä ilman yhteisöä. Se minuus on nupuillaan yhteisöllisen meidän sisällä. Oman minuuden löytäminen on pitkä tie. Mitä olisinkaan jos yhteisö ei määrittelisi? kysyy Rauhala.  

– Tänä päivänä joustavia suhtautumistapoja on jo olemassa. Ihmiset itse päättävät, mitä ottavat tai jättävät. Voidaan tehdä hiljaisesti päätöksiä, joustavia positioita. Meillä on tiedonvälityksen murros. Enää ei voi elää niin ettei tiedä muusta.  

 

Artikkelissa olevat nostot ovat poimintoja Synninkantajat-kirjan tekstistä. Kirjailijan kommentit on poimittu Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmasta. 

 

Aiheet