Motivoiko kristinusko Hitleriä?

 

Hitler muokkasi Jeesuksesta täysin omannäköisensä, juutalaisia vastaan nousseen arjalaisen taistelijan. Kuva Hitlerin vierailusta marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä 1942. Kuva: SA-kuva-arkisto

Diktaattorit ja itsevaltaiset koneistot ovat läpi historian käyttäneet uskontoa ponnahduslautanaan. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler ei tehnyt poikkeusta.

Suurten autoritääristen johtajien ajan luultiin 2000-luvun alussa, ainakin länsimaissa, olevan jo ohi. Sitten maailma muuttui, tai kääntyi jälleen kohti vanhaa asentoa, 2010- ja 2020-lukujen taitteessa.

Ukrainassa silmitöntä hävitys- ja terrorisotaa käyvän Vladimir Putinin Venäjällä ortodoksikirkko elää silmin nähden alistettuna valtion kuuliaiseen palvelukseen. Putinin koneisto toistaa historiasta tuttua kaavaa. Autoritäärisillä järjestelmillä ja yksinvaltiailla on aina ollut taipumus käyttää vallanhalussaan uskontoa vipuvartenaan.

IK-opisto, neliöb. 15.-28.4.

Tämä taipumus on hämännyt paitsi aikalaisia, aika ajoin myös jälkipolvia. Esimerkiksi kristinuskon suhde ja mahdollinen syyllisyys Hitlerin Saksan toteuttamaan holokaustiin nousee yhä silloin tällöin esille.

Mutta eikö ollutkin totta, että Adolf Hitler oli kristitty? Katolisen kirkon kastettu ja konfirmoitu jäsen, joka ei tiettävästi missään vaiheessa eronnut kirkosta.

Mitä tiedämme Hitlerin suhteesta kristinuskoon, kirkkoihin ja uskontoihin? Motivoiko jokin tekijä niissä hänen vihaansa, häikäilemättömyyttään ja julmuuttaan vihollisiksi nimeämiään ihmisryhmiä kohtaan?

Katolinen perhe

Hitler syntyi Habsburgien monarkian hallitsemaan Itävalta-Unkariin, Saksan rajalla sijaitsevaan Braunau am Innin kaupunkiin huhtikuussa 1889. Tiedot hänen varhaislapsuudestaan ovat niukkoja ja monien historiantutkijoiden mukaan hänen itsensä myöhemmin vahvasti värittämiä.

Hitlerin äidin Klaran tiedetään olleen uskonnollinen, kun taas isä Alois oli tiettävästi uskontoa ja varsinkin katolista kirkkoa kohtaan skeptinen, maailmankatsomuksellisilta asenteiltaan ilmeisesti ateisti.

Kasteen katolisen kirkon jäseneksi Hitler sai pian syntymänsä jälkeen.

Mikäli kannattaisimme Suomen luterilaisen kirkon piirissäkin vaikuttavaa näkemystä, jonka mukaan pelkkä kasteen sakramentti tekee ihmisestä kristityn ja tarjoaa jopa iankaikkisen elämän, Hitlerin kohdalla asetelma olisikin näillä historiatiedoilla sillä selvä.

Jos taas ajattelemme, ettei pelkkä kaste itsessään riitä tekemään ihmisestä maailmankatsomukseltaan ja uskonkäsityksiltään kristittyä, tulkintaan on mahdollista tuoda muitakin sävyjä.

Tuleva diktaattori kävi lapsuudessaan kouluja, joissa häntä opettivat myös papillisen koulutuksen saaneet opettajat. Perheen asuessa Lambachin benediktiiniluostarin lähistöllä Hitler lauloi muutamia kuukausia kirkon kuorossa.

Joidenkin tietojen mukaan hän osoitti jo käytöksellään konfirmaatiossa maaliskuussa 1904, joka pidettiin Linzin katedraalissa, etteivät kirkon opetukset kiinnostaneet häntä lainkaan.

Tämän jälkeen Hitlerin ei tiedetä osallistuneen enää koskaan jumalanpalvelukseen, saati sitten käyneen ehtoollisella tai vaikkapa ripittäytymässä.

Kyyninen taistelu

Historiantutkija Alan Bullockin mukaan Hitler kiinnostui jo 20-vuotiaana, muutettuaan Wieniin 1909, lukemaan muiden teosten ohella myös uskonnollista kirjallisuutta.

Oikeastaan kaikki ei-katolinen näyttää kiinnostaneen häntä: luettu kirjallisuus piti sisällään paitsi protestantismia käsitteleviä opuksia, myös muunlaista uskonnollista ja etenkin itämaista ainesta, kuten joogaa, okkultismia, hypnotismia ja astrologiaa.

Jo tuolloin Itävallassa vahvasti eläneet muutkin aatteet, kuten syvä juutalaisvastaisuus ja uskonnollisia piirteitä omannut käsitys maasta, rodusta ja kansasta, näyttävät herättäneen elämälleen suuntaan hakeneen tulevan diktaattorin.

Hitlerin maailmankatsomukseen vaikutti vahvasti myös kesällä 1914 syttynyt maailmansota. Turhempaa ja laajempaa verenvuoratusta kuin tuo neljän vuoden kärsimysnäytelmä oli sitä edeltävästä historiasta vaikea löytää. Hitler koki sotilaana paitsi propagandan isänmaan kaikkivoipaisuudesta, myös täydellisen turhan sotilasmassojen tapattamisen, likaisen, verisen ja päämäärättömän elonjäämistaistelun juoksuhaudoissa.

Maailmansodan kyynisyys, nihilistisyys ja välinpitämättömyys lisäsivät hänen ja monen muuhunkin aikalaisen mielenmaisemaan iskostunutta katkeruutta. Kovin järkytys monille oli sodan päätös: keisari Vilhelm II luopui kruunusta ja keskusvallat, saksalainen isänmaa, romahti marraskuussa 1918 sisältäpäin, ilman suurta taistelukentällä koettua tappiota.

Yllättävän sisäisen luhistumisen selittäjiksi nostettiin vanhat juutalaisvihan teesit.

Yllättävän sisäisen luhistumisen selittäjiksi nostettiin vanhat juutalaisvihan teesit. Juutalaiset olivat sepitetyn selityksen mukaan bolsevismia ja Saksan sisäistä heikkoutta kaapunaan käyttäen vehkeilleet Saksan ja keskusvaltojen häpeällisen murskaantumisen.

Tässä asetelmassa romukoppaan lensi monilla myös usko vanhoihin instituutioihin, kuten keisarivaltaan ja kirkkoon. Konservatiiviset aatteet korvautuivat uudella ”kolmannella tiellä”. Radikaali nationalismi näki kaiken muun, myös uskonnot, palvelemassa itseään ja tasoittamassa tietä kohti uudenlaiselle maailmanjärjestykselle.

Vahvemman oikeus

Noustuaan sodan jälkeisen kaaoksen aikana täydellisestä tuntemattomuudesta uuden pienpuolueen, kansallissosialistien, johtajaksi Hitler joutui kertomaan julkisesti myös kantansa kirkkoihin ja uskontoihin.

Jouduttuaan Landsbergin vankilaan epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen jälkeen hän kirjoitti tunnetun Taisteluni-teoksensa. Teos vilisee uskonnollisia käsitteitä, kuten ”Jumala”, ”Luoja” ja ”Kaitselmus”.

Brittiläinen historiantutkija Lawrence Rees on todennut, että uskonnolliselta vaikuttavasta kielestä huolimatta teoksesta ei löydy minkäänlaista sisällöllistä yhtymäkohtaa kristinuskon opetuksiin. Ennemminkin Taisteluni rakentaa sosiaalidarwinistisen näköalan, jossa Reesin sanoin ”ihmiset ovat eläimiä, joiden on joko taisteltava keskenään ja voitettava tai sitten tuhouduttava”.

Tosiasiassa Hitler käänsi teoksessaan monet kristinuskon opetuksista ympäri: pintapuolisesti hän kirjoitti kirkoista arvostavasti, mutta maailmankatsomuksellisesti vahvemmalla ei ollut mitään velvollisuutta auttaa heikompaa. Vahvemman oikeus ei tunnustanut minkäänlaista moraalia.

Hitler toisti puheissaan myös vanhaa nationalistista näkemystä juutalaisista Kristuksen murhaajina. Jeesuksen ja varhaiskristittyjen syvät juutalaiset juuret revittiinkin Saksan kansallissosialistien toimesta jälleen kerran julmasti irti.

Hitler ja hänen puolueensa pitivät ulkoisesti myös Martti Lutheria positiivisessa valossa, koska tämä oli saksalainen, noussut katolisen kirkon opponentiksi ja koska hänen teoksistaan oli löydettävissä heidän pääteesiään, juutalaisten petollisuuden kuvausta.

Kaikesta tästä huolimatta Lutherin keskeiset teologiset opetukset – ristin teologiasta lähtien – katosivat Hitlerin ideologisessa puristimessa täysin olemattomiin.

”Positiivinen kristinusko”

Hitlerin tulkinnassa on ymmärrettävä se, että hän salasi omat todelliset ajatuksensa viimeiseen saakka ja muutti puheitaan kuulijakunnan mukaan, luonnollisesti taktisista syistä.

Useiden tunnettujen historiantutkijoiden mukaan Hitlerin julkiset kristinuskoa puoltavat puheet ja lausunnot, joita hän viljeli etenkin 1930-luvulla, olivat nimenomaan taktista ajanpeluuta.

Esimerkiksi valtaannousunsa hetkillä 1932–1933 Hitler tarvitsi politiikassa niin saksalaisten konservatiivien kuin katolisten poliitikkojenkin tukea.

Hän solmitutti julkisen rauhan tarjonneen konkordaatin katolisen kirkon kanssa ja tuki myös protestanttien keskuudesta nousseen ”saksalaiskristittyjen” liikehdinnän nousua. Tämä natsi-ideologiaan ja rotuajatteluun tähdännyt ”uudistusliike” kielsi kristinuskon juutalaiset juuret ja arjalaisti Kristuksen.

Päivän sana Hitlerin ja ”saksalaiskristittyjen” puheissa oli ”positiivinen kristinusko”. Se tarkoitti Saksan kirkkoministeri Hans Kerrlin mukaan mm. riippumattomuutta apostolisesta uskontunnustuksesta ja uskosta Kristukseen Jumalan poikana. ”Uuden ilmoituksen tuoja on Führer”, valisti Kerrl julkisesti.

Vahvemman oikeus ei tunnustanut minkäänlaista moraalia.

Maan uskonnollinen tilanne saatiin 1930-luvun lopulle tultaessa riittävässä määrin rauhoitettua, ”saksalaiskristittyjä” vastustaneen Dietrich Bonhoefferin ja Martin Niemöllerin edustaman Tunnustuskirkon syntyä ja monien eri kirkkokuntaan kuuluneiden pappien protesteja lukuun ottamatta. Hitlerin kiinnostus kirkkoja ja myös kätilöimäänsä ”saksalaiskristittyjen” liikettä kohtaan romahti.

Puolue ja syntynyt Kolmas valtakunta nojasivat näyttävästi uuspakanallisiin symboleihin ja riitteihin. Näyttää kuitenkin siltä, että niilläkin oli Hitlerille enemmän vain välinearvoa. Hän halveksui yksityiskeskusteluissa tunnettujen puoluejohtajien, kuten Alfred Rosenbergin ja SS:a johtaneen Heinrich Himmlerin, viehtymystä pakanismiin ja myytteihin.

Hitler näyttää pitäneen omaa ajatteluaan ”tieteen” läpäisemänä. Hän näki itsensä edistyksellisenä teknologisten ratkaisujen suosijana ja 1800-luvulla syntyneen rotubiologian edistäjänä. Hän oli omasta mielestään ”moderni ihminen”, joka uskoi lähinnä tieteeseen ja teknologian kehitykseen.

Suomalaiset ja Raamattu

Yksityisesti Hitler puhui myös kristinuskosta täysin päinvastoin kuin antoi saksalaiselle yleisölle ymmärtää.

Hän muokkasi Jeesuksesta täysin omannäköisensä, juutalaisia vastaan nousseen arjalaisen taistelijan. Juutalainen Paavali oli hänen mielestään vääristänyt alkuperäisen tiedon Jeesuksen opetuksista.

Kun Suomesta tuli Saksan sotilaallinen liittolainen suurhyökkäyksessä Neuvostoliittoon kesällä 1941, Hitler kiinnitti huomionsa myös siihen, miten korkealla suomalaisten keskuudessa yleinen kunnioitus kristinuskoa kohtaan oli.

Palattuaan marsalkka Mannerheimin syntymäpäiviltä kesäkuun alussa 1942 Hitler nosti joidenkin tietojen mukaan yksityiskeskustelussa esille suomalaisten hengellisyyden:

”- – Suomalaisilla on voimakas taipumus pohtia kohtuuttomasti uskonnollisia ongelmia. Suomessa maatilat ovat usein jopa kolmenkymmenen kilometrin päässä toisistaan, jolloin asukkaat, tuomittuina etenkin talvella varsin eristettyyn elämään, tuntevat tarvetta pohtia paljon asioita. – – On suuri sääli, että tämä taipumus ei löydä parempaa kanavaa purkautua kuin tukeutuminen juutalaiseen Vanhaan Testamenttiin. Uskonnolliset ihmiset, jotka talven eristäminä etsivät valoa uskonnollisille ongelmilleen Raamatun avulla, tulevat hengellisesti vääristyneiksi.”

Näiden Hitlerin ”pöytäpuheiden” todenperäisyyttä on myöhemmin epäilty, mutta asiallisesti kommentit käyvät varsin hyvin yhteen hänen muiden tiedettyjen lausuntojensa kanssa.

Vainojen ajat myöhemmin

Sodan aikana Hitler kielsi toistuvasti puoluejohtoa, kuten propagandaministeri Joseph Goebbelsiä, aiheuttamasta maahan sisäistä epävakautta kirkon ja pappien vainoamisella.

Münsterin katolisen piispan Clemens von Glenin saarnattua natsien eutanasiaohjelma T4:ää vastaan Goebbels kirjoitti päiväkirjalleen, että ”takaisinmaksun aika kirkolle koittaa sodan päätyttyä”.

Hitlerin ja koko hänen puolueensa suhde kristinuskoon vaihteli toisin sanoen puhtaasta halveksunnasta opportunistiseen pragmatismiin. Kristinusko oli juurittava saksalaisista, mutta se oli ajastettu tapahtuvaksi sen jälkeen, kun sodan suosiollinen lopputulos olisi tehnyt sen mahdolliseksi. Siihen saakka kristinuskoa lähinnä ”siedettiin” valtion taholta.

Samaa metodia käytti myös Josif Stalin, joka teki kirkoille myönnytyksiä juuri sen ajan kuin itse tarvitsi, Neuvostoliiton eläessä Saksan hyökkäyksen jälkeisessä ahdingossa välittömästi kesän 1941 jälkeen.

On tietysti totta, että monet Hitlerin Saksan hirmutekoihin osallistuneet olivat kristillisen kirkon jäseniä. Mutta itse maailmankatsomus, joka osaltaan johdatteli heidät rikoksiinsa, oli ytimeltään ja asenteiltaan selkeästi (klassisen) kristinuskon vastaista.

Keskustelu kristinuskon ja holokaustin suhteesta olisikin ennemmin käännettävä siihen, miksi tuolloinen kristillinen kasvatus ja opetus ei omalta osaltaan tarjonnut suojaa muiden aatteellisten virtausten esille nostattamaa julmuutta vastaan.

Yhdistämällä yksioikoisesti kristinuskon natsismin ja holokaustin käyttövoimaksi jäämme itse vanhojen Kolmannen valtakunnan aikana luotujen propagandamyyttien uhreiksi.

Teksti: Janne Könönen

Kirjoittaja on kirjoittanut kirjan Hitler ja Suomi – Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi 2022).

Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 3/2023.

 
Artikkelibanneri perussanoma