Mongoliassa naiset kantavat vastuun

Mongolialaisia lapsia seurakunnassa. Kuva: Jussi Valkeajoki

Elämä oli asettunut mukavasti uomiinsa Vantaalla. Oli talo, työt ja tytöt, eikä ulkonaisesti mikään heilautellut Tikkasten lapsiperheen arkea. Nyt kolmen lapsen perhe asuu Mongoliassa. Sieltä käsin Marjut Tikkanen pitää kirjepyhäkoulua.

Teksti Marjaana Kotilainen

– Jumala kutsui minua ollessani nuorena vapaaehtoistyössä Etu-Aasiassa, Marjut Tikkanen kertoo, – Päätettyäni diakonian opinnot ja avioiduttuamme Jaakon kanssa tuumin, että lähtisimme joskus yhdessä lähetystyöhön. Olin käynyt lähetyskurssin.

Kutsu kuitenkin odotti toteutumistaan vuosia. Myös Jaakko kypsyi lähtöajatukseen, niin että kolmisen vuotta sitten hän oli valmis uuteen elämänvaiheeseen.

– Jumala kutsui kumpaakin meistä omalla aikataulullaan ja tavallaan. Minusta on hyvä, että Jaakko perheenpäänä saattoi tehdä lähtöpäätöksemme harkittuaan sitä. Kuinka hän muuten voisi kantaa vastuun siitä, että vie rakkaimpansa kenties hankaliin olosuhteisiin?

– Jos molemmat eivät saa kutsua, vaimon on aivan turha jankuttaa lähtemistä. Kutsu kantaa meitä nyt. Sen valossa on hyvä ja mielekästä, että olemme perheenä täällä nyt, Marjut kertoo.

Perheissä mies on usein sivullinen

Tikkasilla jaetaan kasvatusvastuu ja kotityöt yhdessä, kumpikin osallistuu kaikkeen. Kohtaamiensa mongolien perheissä Marjut Tikkanen on huomannut, että vastuun kantavat naiset.

– On upea seurata sitä vahvaa eri-ikäisten keskinäistä luontevaa osallistumisen tapaa, joka täällä vallitsee. Ketään ei jätetä yhteisistä riennoista syrjään, ja etenkin vanhemman sukupolven hyvinvoinnista huolehditaan. Sairaalaan joutuva vanhus saa sinne seurakseen jonkun läheisen. Vierasvaraa on aina.

Mongoliassa nainen päättää kodin asiat. Mies on kuin sivullinen, ja pääsee näin länsimaisen äidin silmissä vähällä vaivalla.

– Miesten vastuunkantoa verottaa valitettavan usein runsas alkoholinkäyttö. Perheväkivalta on yleistä. Täällä satojen kilometrien päässä pääkaupunki Ulaanbaatarista tutustumme jurtissa eläviin mongoliperheisiin. Karuissa oloissa, kovassa pakkasessakin selviävien elämäntapa on ihailtavaa. Satojen vuosien takaa siirtyviä paimentolaisten perinteitä kunnioitetaan yhä.

– Nämä ihmiset tietävät, mistä ovat kotoisin, eivätkä häpeä sukujuuriaan. Minulle Kemijärvi on samalla tavalla rakas ja ylpeyden aihe, Marjut tunnistaa.

Marjut Tikkanen

Perhetyölle tarvetta

Mongoliassa on voitu tehdä kristillistä seurakuntia rakentavaa työtä vasta 1990-luvulta alkaen, olojen vapauduttua. Monien uskomusten temmellyskentällä pieniä luterilaisia seurakuntia on syntynyt, ja niitä varustetaan itsenäisiksi nyt myös perhetyötä tekemällä.

– Kysyimme avioliittokoulutuksessa seurakuntalaisilta, mitä opetusta he kaipaavat. Kokoonnumme paikallisten johtamassa seurakunnassa, jossa on nyt päätetty tukea perheitä saadun palautteen perusteella.

Paimentolaisten seurakuntakoulu, jossa Kylväjän lähetysteologi Jukka Norvantokin keväällä vieraili, suuntaa osan opetuksesta perheille. Myös yksinhuoltajaäideille pääosin kehitysyhteistyövaroin toteutettava hanke on tuonut perhetyön tarpeen ilmi.

– Näen, että täällä on tavanomaista jättää pienetkin lapset itsekseen kotiin vanhemman lähtiessä töihin tai asioille. Vierastan sellaista – ja samalla arvelen, että meidän tapamme ja olemisemme voi täkäläisissä herättää yhtä lailla kummastusta.

Lähetti peilaa vieraan kulttuurin keskellä kohtaamaansa lähtökohtiinsa, kunnes kotiutuu, ehkä aina. Suomen tavat ovat osin toiset, niin myös lapsesta saakka kristityn. Arvopohjassa on eroja.

Anteeksipyyntöä ja -antoa ei sanoiteta

– Arkeni rakentuu perheen ja kielikoulun ympärille näin alkuun, sekä yhteyteen seurakunnassa. Pidämme tyttärillemme kotikoulua. Lasten kasvun seuraaminen on minulle äitinä päivittäinen ilon aihe: kukin oppii uutta omana persoonanaan, sisaruksista tukea saaden.

Kielikoulu ja työ edellyttävät lastenhoitajan läsnäoloa perheessä. Tämä puhuu Tikkasten tyttöjen kanssa elekielen ja mongolin kielen sekoitusta.

– Lasten on täällä hyvä olla. Perhe-elämä tuo jokaiselle eteen tilanteita, joissa elekieli ei riitä, Marjut kertoo.

Mongolin ei ole tapana pyytää anteeksi. Edes aikuisten en näe pyytävän anteeksi toisiltaan, saati lapsilta.

– On jotenkin vain oivallettava toisen käytöksestä ja eleistä, että toinen on tullut loukatuksi. Anteeksipyyntöä, enempää kuin anteeksiantoakaan ei sanoiteta pariskuntien kesken mitenkään. Mietin, voiko anteeksi antaa ilman sanoja? Tuottaako puhumattomuus varmuutta tai vapautuksen siitä, että anteeksianto on totta?

Marjut toteaa, että perheväkivaltaa ei nollata elekielellä. Silloin tarvittaisiin sanoja, jotka hoitavat. Mykkyys jättää liikaa arvailujen varaan.

– Kun saa kuulla, että olen saanut anteeksi – kuinka valtava se tunne onkaan! On totaalisen vapauttavaa saada anteeksi. Sen pohjalle voi alkaa rakentaa uutta. Ilman puhetta jää vellomaan omaan pahaan oloonsa, loputtomiin.

– Jeesus on sovittaja. Hän vapauttaa anteeksiantoon. Tämän todellisuuden jakamiseen haluan kutsua perheitä, pienimmistä alkaen, Marjut sanoo.

Kirjepyhäkoulu tutustuttaa elämänmenoon Mongoliassa

Yhteyttä kotimaahan ja lähettäjiin pidetään lähettäjärenkaan avulla. Marjut Tikkanen varaa kuukausittain postitettavaan kirjeeseen oman luettavan lapsillekin. Pikkuhiljaa siitä on muodostunut oma kirjepyhäkoulunsa.

– Osallistuin Suomessa pyhäkoulusymposiumiin pari vuotta sitten. Sen antina opin kirjepyhäkoulusta. Useilla seurakunnilla se jo onkin käytössään. Tuotan kirjepyhäkoulua, joka lienee ainut kaikille avoin, netistä ladattava lukukauden mittainen kokonaisuus.

Lähetysyhdistys Kylväjän kotisivuilta lapset tilaavat kirjepyhäkoulua, jota Marjut Tikkanen tekee idean ympärille syntyneen tiimin kanssa.

– Pureksin kutakin kirkkovuoden tekstiä aikani Jumalan edessä, niin että evankeliumin kertomus alkaa elää ensin itselleni. Kun se puhuttelee minua Jumalan aikuisena lapsena, voin muokata ja annostella siitä jaettavaa lapsellekin, hänen maailmastaan käsin.

Tiimin kuvittaja ja kasvatustyötä tehnyt oikolukija täydentävät Tikkasen opetustekstiä ja havainnollistavat tämän laatimat tehtävät osuuksillaan Suomessa.

– Kirjepyhäkoulu tutustuttaa myös elämänmenoon Mongoliassa. Onhan tämä aika eksoottista!

Marjutin tavoitteena on, että lapsi oppii tuntemaan sen elävän Jumalan, joka on hänestä kiinnostunut, ja jolla on voima ja tahto olla lapsen elämässä mukana. Uskon todellisuus voi aueta lapselle siinä missä aikuisellekin.

– Jumalalla on sanottavaa lapselle. Innostuin aikanaan rippikoulussa, kun sain käsiini oman Raamatun. Jumalan Sana vahvistaa minua toisin kuin mikään muu. Miksi en avaisi sen aarteita lapsillekin?

Mongoliassa ei vietetä äitenpäivää

Marjut Tikkasen ensimmäinen äitienpäivä Mongoliassa on käsillä, mutta se jää muilta huomiotta.

– Paikalliset eivät vietä äitienpäivää. Täällä juhlitaan naisten-, miesten ja lastenpäiviä. Minulle on arvoitus, miten perheemme täällä juhlii äitiä – sitä pitäisi kysyä noilta kolmelta pikkuneidiltä, Marjut vihjaa.