Leena Huima: ”Suljen ristin suojaan koko ihmisyyteni”

Kuva: Liisa Huima.

Kesällä 1960 kolmetoistavuotias Leena ymmärsi Mustasaaren kesäkodilla jotakin, josta tuli hänen elämäänsä keskeinen teema.

Teksti Elina Takala

Lehdet tanssivat kadulla Helsingin Viikissä. Vielä ei ohut lumikerros pidä niitä paikallaan. Toimittaja, kirjailija Leena Huiman valokuvaajatytär Liisa Huima avaa oven äitinsä kerrostalokotiin.

Kirjoja, kolmen lapsen ja neljän lapsenlapsen kuvat. Taidetta, tietokone ja lääkepurkit. Kirkollisena keskustelijana ja vaikuttajana tunnetun Huiman arki on nyt tässä: olohuoneessa, jota hän kutsuu valtaistuinsalikseen.

Kuusi vuotta sitten todettu Parkinsonin tauti asettaa Huiman tekemisille rajat.

– Päivässä minulla on kolme tai neljä sellaista hetkeä, joina voin kävellä muutamia metrejä kerrallaan ilman rollaattoria.

Parkinsonin tauti ei ole himmentänyt Huiman silmien tuiketta eikä kirpakkaa huumoria. Mutta hän toteaa että joutuu etsimään sanoja. Se on ikänsä kielen kanssa työskennelleelle ihmiselle kova paikka. On myös raivostuttavaa, kun ei voi sairauden vuoksi uppoutua sellaisiin töihin, jotka ovat aina inspiroineet.

Yksi on aina pysynyt

Parkinson esti myös Huiman väitöskirjan valmistumisen. Viisikymppisenä hän oli nimittäin palannut yliopistoon ja vaihtanut pääaineekseen viron kielen. Huima valmistui maisteriksi, pestautui töihin Suomalais-Ugrilaiseen Seuraan ja keikkaili tuntiopettajana Helsingin yliopistossa. Väitöskirjatekstikin valmistui. Lähdemerkinnät jäivät kuitenkin tarkistamatta ja esipuhe kirjoittamatta, kun sairaus alkoi hallita elämää.

Vaikka jotkut kiinnostuksen kohteet ovatkin Leena Huiman elämässä vaihtuneet toisiksi, yksi on pysynyt. Luterilainen oppi vanhurskauttamisesta on ollut tutkiskelun ja mietinnän kohde. Ennen muuta se merkinnyt varmuutta siitä, että tie Isän luo on auki. Se on lahja, jonka perustana on Jeesuksen sovitustyö.

Kesä Mustasaaressa

– Lapsena en ollut erityisesti ajatellut Jumalaa. Koulussa hänestä jotakin kyllä opetettiin. Mutta sitten tulin humpsahtamalla vakuutetuksi, Leena Huima kuvaa lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin.

Tämän humpsahduksen ymmärtääkseen on palattava kesään 1960, jolloin Leena Saarinen oli kolmetoistavuotias. Tuolloin hän oli seurakuntien kesäkodilla Helsingin Mustasaaressa. Siellä sai yöpyä ja oleskella vapaasti.

Mustasaaren ikäraja oli sama kuin rippikoulussa, viisitoista. Leena oli syntynyt elokuun viimeisenä ja oli kesällä vasta 13.

– Olin hypännyt koulussa luokan yli ja luokkatoverini olivat jo rippikouluikäisiä. Niinpä minutkin hyväksyttiin yöpyjäksi. Muut kävivät töissä, minä en. Työnantajat eivät saaneet ottaa alle 14-vuotiaita.

Yöpyjät lähtivät aamuveneellä töihin ja tulivat illalla takaisin. Päivisin saarella olivat yleensä vain rippikoululaiset, keittiöapulaiset sekä Leena.

Hän pääsi rippikouluun kuunteluoppilaaksi. Opettajana oli Evankeliumiyhdistyksen lähetteinä Japanissa olleiden Irene ja Artturi Karénin poika Aulis Karén. Hän oli pappina Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa.

– Karén oli erikoinen persoona. Rippikoulun päivä alkoi sillä, että hän loi katseensa johonkin oppilaista ja kysyi: ”Oletko sinä vanhurskas?” Vastaaja joutui pihteihin. Olipa vastaus kyllä tai ei, se oli perusteltava. Jos vähääkään yritti esittää perusteluksi omia tekemisiään, kokemuksiaan tai niiden puutetta, tuli riisutuksi ihmistekoisen vanhurskauden yritelmistä.

Selkeä opetus kolahti kuunteluoppilaaseen.

– Tiesin, että se oli totta. Oli varmuus, että Jumala on kanssani eikä hylkää minua koskaan.

Öljylampun valossa

Kuunteluoppilasta ei voitu rippikoulun päätteeksi konfirmoida. Leena alkoi etsiä paikkaa, jossa kuulisi Jumalasta lisää.

– Olin seurakuntanuorissa, kävin Kalevi Lehtisen nuorisokokouksissa ja osallistuin Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton teinityöhön. Vuonna 1962 luulin löytäneeni etsimäni vanhoillislestadiolaisuudesta.

Tuntui, että joka paikassa vastaan tuli jotakin, mitä piti tehdä pelastuakseen: antaa elämänsä Jeesukselle, rakastaa lähimmäistään, saada synninpäästö ainoalta oikealta seurakunnalta…

Evankelinen liike on lähes ainoa kirkon herätysliike, jossa Leena ei ole ollut ”sisällä”. Niinpä onkin huvittavaa, että juuri evankelinen Karén sai hänet ymmärtämään kristinuskon ydinasian.

– Kuuntelurippikoulussa opittu jäi olemaan minussa, kun elämässä oli erilaisia kriisejä.

Mustasaaressa tapahtui muutakin ratkaisevaa. Sinne ilmestyi raamattutuntia pitämään Helsingin uudeksi koululaispastoriksi määrätty Aarne Huima, jolle Leena laitettiin keittämään teetä. Luterilainen vanhurskauttamisoppi oli Aarnelle tärkeä.

– Öljylampun valossa puhuimme Mustasaaren keittiössä vanhurskauttamisopista niin innostuneesti, että Huima melkein myöhästyi viimeisestä veneestä. Meillä oli yhdentoista vuoden ikäero, mutta se hävisi hetkeksi. Se keskustelu koitui kohtaloksemme, vaikka meni vielä toistakymmentä vuotta ennen kuin Aarne Huima sen itse tajusi.

Takki merivoimien manttelista

Leena aloitti kotimaisen kirjallisuuden opintonsa 1960-luvulla. Väliin tuli Helsingin Sanomien toimittajakoulu. Seitsemän vuotta hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa. Sitten hän meni naimisiin Aarne Huiman kanssa ja päätti ryhtyä kotiäidiksi.

– Ompelin lapsilleni Antille ja Liisalle vaatteita. Antille jopa takin vanhasta merivoimien manttelista, Huima hymähtää.

Antin ja Liisan mentyä nukkumaan äiti piirsi ja kirjoitti heidät kuvakirjoihin, joissa selitettiin pienille lapsille luomista ja Jumalan huolenpitoa (Antti ja vesi, 1978) sekä perisyntiä ja vanhurskauttamista (Antti ja Liisa, 1979). Parin vuoden kuluttua alkoi ura alkoi Kotimaan kolumnistina. Se jatkui Sanassa miltei katkeamatta vuoteen 2015 asti.

Kirjat levällään lattialla

Kotiäitivuosina alkoi myös Huiman ura kirkollisissa luottamustehtävissä. Samoihin aikoihin kun paljasjalkaiset stadilaiset, Aarne ja Leena lapsineen, muuttivat kantakaupungista Helsingin Puistolaan, kenttärovasti Aarne ripusti manttelinsa naulaan, lähti pääesikunnasta ja aloitti yli 20-vuotisen uransa Helsingin vankilan pappina.

Leena Huima aloitti puolestaan seurakuntaneuvostossa ja Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa. 1990-luvun alussa hän istui jo kirkolliskokouksessa. Sittemmin hän toimi vielä Helsingin hiippakunnan valitsemana jäsenenä  kirkkohallituksen täysistunnossa. Huima on tunnettu myös monista kirjoittamistaan kirjoista ja luennoista, joita hän 1980- ja 1990-luvuilla piti Suomeen rantautuneesta New Age –liikkeestä.

Leena ja Aarne Huima asuivat Puistolan omakotitalossa parikymmentä vuotta. Pariskunnalla oli yhteinen harrastus. Kun lapset oli saatu nukkumaan, jommallakummalla oli usein mielessä jokin opin tulkintaa koskeva kysymys ja siihen liittyvä raamatunkohta. Pian oli vedetty kirjahyllystä tunnustuskirjat, Raamattu, Lutherin raamatunkäännös selityksineen sekä latinankielinen, kreikankielinen ja hepreankielinen Raamattu. Isot kirjat olivat levällään olohuoneen lattialla.

– Ehdimme tutkailla vanhurskauttamisoppia paljon. Se oli elämää kantava asia.

Valmiiksi kuolemaan

Kuolema on ollut Huiman elämässä läsnä. Vuonna 2001 kuoli puoliso ja tärkeä keskustelukumppani. Kaksi vuotta sitten esikoispoika Antti menehtyi vaikeaan sairauteen.

Ennen kuin Leena  sai Parkinson-diagnoosin, hän ymmärsi, että tulisi aika, jona krempat lisääntyisivät ja oma kuolema lähenisi. Se tuntui painona niskassa.

Huima alkoi rukoilla, että Jumala valmistaisi häntä kuolemaan.

– Kun sitten sain diagnoosin, tajusin, että rukoukseeni oli vastattu.

Olemme puhuneet pitkään ja olen huolestunut siitä, vieläkö Leena Huima jaksaa kysymyksiäni. Hänestä on sanottu, ettei hän päästä keskustelukumppaniaan helpolla. Aina pitää olla kunnon kysymykset mietittynä. Varmasti niinkin, mutta sanomisensa huolella pohtiva nainen nojatuolissaan on kyllä lempeä ja inhimillinen.

Kysyn siis: olisiko niin, että kuoleman kohtaaminen ja oman kuoleman ajatteleminen ovat se vihonviimeinen kohta, jossa testataan se, mikä kristinuskossa kestää?

– Sanoisin, että kaikki mitä ihmisen elämässä on ja tapahtuu, tähtää siihen, että hän tulisi valmiiksi kuolemaan, Huima vastaa.

Irtipäästämisen aika

Leena Huima toteaa, ettei ole kaikissa elämänvaiheissa rukoillut paljon.

– Yhteen aikaan rukoilimme kotona iltarukoukset lasten kanssa ja omamme kirkon virallisen rukouskirjan mukaan. Olimme naimisiinmenomme aikaan mukana 1970-luvun karismaattisessa liikehdinnässä. Siellä oli tullut nähdyksi niin paljon vapaan rukouksen ylilyöntejä, että virallinen kaava tuntui rauhoittavalta.

Viime aikoina, sairauden otteessa, rukoiltavaa on ollut pitkin päivää.

– Kun olen kaatunut, saatan rukoilla Jumalaa: kun sinulla on niitä enkeleitä, voitko lähettää pari auttamaan minut ylös? Olen viime aikoina rukoillut enemmän kuin koskaan eläissäni. Olen myös alkanut tehdä ristinmerkkiä tämän kurjan kroppani yli, sulkemaan ristin alle koko ihmisyyteni.

Huima suomensi kolme vuotta sitten C.S. Lewisin kirjan Suuri avioero. Siinä Lewis kirjoittaa: kyse on siitä, kumman tahtoa noudatamme, ihmisen vai Jumalan. Kuolema voi menettää otteensa vain, jos ihminen sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”

– Ihmisen osa on suostua Jumalan edessä luopumaan omasta tahdostaan. Tärkeintä kuolemassa on se, että jos ei kuole, ei voi tulla autuaaksi. Kuolema on uudestisyntymisen ehto.

Enää Leena Huima ei rukoile, että Jumala valmistaisi häntä kuolemaan.

– Nyt tehtäväni on päästää irti.

Valmis

Ihailen olohuoneen seinällä olevaa maalausta – tummahiuksisen naisen kuvaa.  Leena Huima toteaa, että maalaus on luvattu parhaillaan valokuvia äidistään ottavalle Liisalle. Kirjahyllyssä loikovan täytetyn alligaattorinpoikasen saa Pekka, Huiman katraasta nuorin.

Huima avaa kaapin, jossa on tuhansittain pikkulegoja.

– Minulla on luultavasti suurempi legokokoelma kuin kenelläkään toisella suomalaisella isoäidillä, hän toteaa ilkikurisesti hymyillen.

Vielä olisi kiva rakentaa legoista kaupunki, jossa kaikki palat tulisivat käytetyksi. Myös ritarit, merirosvot ja avaruusäijät.

Aurinko on painunut alas ja nousen sytyttämään huoneeseen valon. Sairaus sanelee ne hetket, joina Leena Huima kykenee työskentelemään, mutta silti hänen kotinsa ilma on sakeanaan kysymyksiä ja kiteytymässä olevia ajatuksia. Rukouksia. Ja tahtoa tehdä vielä jotakin valmiiksi.

– Haluan tehdä asioita, joista tulee kokonaisia, jotka päättyvät. Joiden perään tulee piste.

Teksti: Elina Takala