Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Kolumni: Lopunaika ja tiedollinen nöyryys

 

Kuva: Ilkka Kontturi

Teologian tohtori Jason Lepojärvi pohtii kolumnissaan lopunaika-käsitteen sopivuutta nykyaikaan. ”Keksin historiasta sata hetkeä, jolloin lopunaika oli lähempänä”, hän kirjoittaa.

Vaikka minäkin pidän koronapassia kaltevana pintana, Valko-Venäjän hybridisotaa vastenmielisenä, Netflixiä romantiikantappajana ja bensan hintaa modernina harhaoppina, en voi ymmärtää ajatusta nykyhetkestä ”lopunaikana”.

Keksin historiasta sata hetkeä, jolloin lopunaika oli lähempänä. Mietin antiikin tulivuorenpurkauksia, keskiajan kulkutauteja, viime vuosisadan ydinsodan pelkoa tai Suomen 5–6-tappiota Ruotsille vuonna 2003. Lopunajan kiima ei vapauta meitä nykyajan banaalista vastuustamme.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Tarkoitukseni ei ole vähätellä nykyhetken haasteita ja katastrofeja. Sanaa kiima en myöskään tarkoita ivallisesti vaan diagnostisesti. Kiima on fiksaatio, putkinäköisyyttä, jonka katveeseen jää paljon. Lihallisen kiiman katveeseen saattaa jäädä niin avioliittovalat kuin Jumalan tahto. Lopunajan kiima puolestaan ohittaa tärkeitä raamatullisia, loogisia, historiallisia ja käytännöllisiä seikkoja.

Aloitetaan Raamatulla. Minä uskon Pyhään Henkeen, jonka kanssa me kristityt voimme ”seurustella”. Joskus Pyhä Henki puhuu meille. Joskus me taas projisoimme omiamme. Raamattu itse sanoo, ettei kukaan meistä tiedä milloin lopunaika tulee. Jeesuksen vertauksen ”tyhmät neitsyet” (Matt. 25:1–3) eivät ole niitä, jotka eivät ole tarkasti ennustaneet lopunaikaa, vaan niitä, jotka ovat laiminlyöneen uskon ja lähimmäisenrakkauden.

Toistaiseksi jokainen esivanhempamme, jolle ”Pyhä Henki” on paljastanut juuri heidän hetkensä olevan lopunaika, on ollut täydellisen väärässä. Heidän track recordinsa on tässä asiassa ollut umpisurkea. Jos vastaamme, että silloin ei ollut vielä nykyajan sitä tai tätä, unohdamme, että juuri niin hekin perustelivat omaa varmuuttaan omille esivanhemmilleen. Itsekin uskon, että huominen on päivän lähempänä paruusiaa kuin tänään. Mutta ellemme tiedä, onko niitä päiviä vielä sata, tuhat tai miljoona, tämä on aika vaatimaton oivallus.

Edellisen loogisen tai tilastollisen näkökulman lisäksi on seuraava historiallinen tai laadullinen huomio. Esivanhemmillamme on ollut sata kertaa painavammat perustelut (”merkit”) uskoa lopunajan olevan lähempänä kuin meillä nyt. Silti he olivat väärässä. Pohdi tätä hetki. Tämä ei tietenkään todista, että juuri me emme olisi lopunajan sukupolvi. Jonkunhan täytyy olla. Mutta kyllä sen pitäisi juurruttaa meissä syvää tiedollista nöyryyttä.

Lopuksi käytännön kysymys. Miten toimisimme, jos tietäisimme huomisen olevan maailmanloppu? Entä miten toimisimme, jos tietäisimme itse kuolevamme huomenna? Minusta vaikuttaa siltä, että vastauksilla on aika vähän eroa. Emme tiedä, koska Jeesus palaa. Mutta sen tiedämme, että lähes jokainen meistä kuolee 100 vuoden sisällä syntymästään. Siitä voimme olla varmoja. Näin kävi myös jokaiselle esivanhemmillemme. Tämä on se lopunaika, jolla on käytännössä väliä.

Se toinen lopunaika tulee, kun on tullakseen. Todennäköisesti kukaan meistä ei ole silloin täällä – toisten onneksi, toisten pettymykseksi. Olkaamme siis jo tänään niitä viisaita neitsyitä, jotka eivät laiminlyö uskoa ja lähimmäisenrakkautta. Jos olen väärässä, lupaan tulla kanssasi samaan selliin vankileireillä. Toisaalta: minä triplarokotettuna olen varmasti paremmassa sellissä ja vartijoiden mielisuosiossa, jos syytän rokottamattomia kaikesta mahdollisesta aina ruplan inflaatiosta Suomen hävittäjäkauppoihin.

Jason Lepojärvi

Kirjoittaja on teologian tohtori ja rakkaustutkija