Anitta Lepomaa rakastui nuorena venäjän kieleen ja kulttuuriin. Myöhemmin sydämen vei burjaattipastori ja hänen kansansa. Parikymmentä vuotta lähetystyössä Siperiassa on saanut uuden käänteen Lepomaan jäätyä vuosi sitten leskeksi. Joulu Ulan-Udessa on täynnä kaipausta ja kiitollisuutta.
1980-luvun lopulla Suomessa oli kova pula venäjän kielen kääntäjistä. Espoolainen Anitta Lepomaa oli opiskellut venäjää vasta lukiossa, mutta kääntäjänkoulutukseen pääsi ilman kielen osaamistakin, jos testi osoitti kielellistä lahjakkuutta.
Tuore ylioppilas onnistui kokeessa ja istui pian Helsingin yliopiston Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitoksessa kuuntelemassa ”Kalina Kultahampaan” ja muiden syntyperäisten opettajien jännittäviä luentoja.
Opinnot imaisivat venäläisen kulttuurin maailmaan. Harjoittelujaksot itänaapurissa synnyttivät ystävyyksiä, joista osa on säilynyt näihin päiviin asti.
Suorittaessaan kieliharjoittelua Moskovan Pushkin-instituutissa Lepomaa asui samassa huoneessa suomalaisen naisen kanssa, joka halusi raamatunkäännöstyöhön.
– Hän valmistautui kääntämään Raamattua marin kielelle. En tiennyt, että sellainen voi olla jonkun työtä.
Lapsena tyttökerhossa ja pyhäkoulussa vahvistunut usko sai kyselemään, mikä mahtoi olla Jumalan ajatus hänen omasta tulevaisuudestaan.
Tulkkina Venäjällä
Kiirastorstaina 1990 poliisi soitti ovikelloa. Eräs kalastaja oli löytänyt jäihin pudonneen isän hukkuneena. Pohdinnat elämän suunnasta saivat uutta vakavuutta.
– Mietin, menenkö vaan töihin, perustan perheen ja siinä se, vai voisiko olla jotain enemmän.
Neuvostoliiton hajottua suomalaiset rynnistivät saarnamatkoille itärajan taakse, ja Lepomaata pyydettiin usein tulkiksi. Niillä reissuilla hän alkoi ajatella, että ehkä hänestäkin voisi tulla lähetystyöntekijä.
Näköalat laajenivat, kun Siperian vankiloita kiertävä pastori Yrjö Niemi pyysi häntä tulkikseen Krasnojarskiin ja Irkutskin alueen rajoille.
– Siellä tuntui, että olen maailman ääressä, tämän takana ei ole enää mitään.
Vuohesta mittaa
Vuonna 2001 tuli jälleen tärkeä puhelu. Soittaja oli Kylväjän lähetyssihteeri Urpo Kyyhkynen, joka valmistautui työmatkalle Burjatiaan. Hän pyysi Lepomaata ja Marja Niemeä (nyk. Liedenpohja) mukaansa tulkeiksi.
– Baikaljärven itäpuoli oli kiehtova paikka, erilainen kuin kaikki muut.
Retkellä järven kauniissa maisemissa Lepomaa seurasi burjaattipastori Vladimir Nikiforovin leikkiä vuohen kanssa.
– Vladimir tarttui vuohta sarvista ja otti eläimestä mittaa. Olihan siinä vetovoimaa. Lähtiessäni kotimatkalle hän pyysi minua kirjoittamaan.
Suomessa alkoi lähettäjärenkaan kokoaminen, ja seuraavan talven pakkasilla Vladimir oli kirjeystäväänsä vastassa lentoasemalla.
– Vuoden päästä menimme naimisiin. Meillä oli 15 vuotta ikäeroa, mutta ei sitä huomannut. Avioliitto oli molemmille ensimmäinen, joten opettelu kuului asiaan.
Yhteinen työpaikka oli Inkerin kirkkoon kuuluva Kristuksen armon seurakunta. Vladimir Nikiforov toimi kirkkoherrana, ja Anitta Lepomaan alaa on ollut erityisesti musiikki, kielityö ja tiedottaminen.
Työ oli etusijalla kaikessa.
– Vladimir oli seurakuntalaisten sielunpaimen ja monien alueen kristittyjen ystävä. Minä tein käännöstöitä ja matkustin hänen kanssaan maaseudun kylissä, varsinkin hänen kotiseudullaan Tunkan laaksossa.
Jurtta vaatii järjestystä
Avioliiton kautta nuori vaimo pääsi nopeasti syvälle burjaattien sielunmaisemaan. Siinä oli suomalaiselle paljon tuttua, kuten rauhallisuus ja vähäpuheisuus. Vanhempia kunnioitetaan ja sisarusten asema perheessä määräytyy iän mukaan.
Pyöreä ja ahdas jurtta on vaatinut järjestystä. Jokaisella ihmisellä ja tavaralla on siellä oma paikkansa. Jurttaa ympäröivällä laajalla arolla on puolestaan liikkunut petoja, joilta isompien on pitänyt suojella pienempiä, Lepomaa kertoo.
Burjaateista arviolta toistakymmentä prosenttia pitää itseään ortodokseina, mutta moni heistä harjoittaa myös shamanistisia ja lamalaisen buddhalaisuuden rituaaleja.
Arviolta yksi prosentti burjaateista on sellaisia kristittyjä, jotka eivät harjoita perinteisiä uskontoja.
Vladimir Nikiforovin käännyttyä kristityksi hänen sukunsa suvaitsi asian, kunhan tämä ei tyrkyttäisi uskoaan muille. Kaksi sukulaista on silti lähtenyt hänen jäljessään Jeesus-tielle.
– Vladimirin eno toimii shamaanina. Moni kyläläinen tulee ongelmineen hänen luokseen pyytämään rukousta, Lepomaa kertoo.
Vodkaa ja maitoa
Henkien puoleen kääntyessään shamaani vuodattaa niille uhriksi maitoteetä ja vodkaa. Henget voivat olla esi-isien tai tiettyjen paikkojen isäntähenkiä. Lepomaa on kuullut, että löytäessään Jeesuksen shamaani kokee siirtyvänsä konkreettisesti pimeydestä valoon.
Buddhalaisille suuri muutos on puolestaan pääseminen lepoon samsarasta, jälleensyntymisen ketjusta, joka jatkuu siihen asti, että sielu jalostuu riittävästi.
– Ihminen saa levon ymmärtäessään, että vain Jeesus on elänyt täydellisen elämän, jonka hän lahjoittaa jokaiselle häneen uskovalle.
Rauha Jumalan kanssa ei kuitenkaan vapauta maallisista huolista. Ulan-Uden Kristuksen armon seurakunnalla on jatkuvasti vaikeuksia saada varat riittämään.
– Joka talvi lämmityskulut vievät suurimman osan kolehtituloista. Tällä hetkellä seurakunnassa ei ole yhtään palkattua työntekijää, vaan uutta kirkkoherraa Aleksandria myöten kaikki ovat vapaaehtoisia.
Kristinuskon peruskurssin kautta seurakuntaan liittyy kuitenkin jatkuvasti uusia jäseniä. Kurssi vastaa rippikoulua, ja siitä saa hyvän yleiskuvan kristinuskosta, erityisesti luterilaisesta opista.
Lubsanova (oik.) esittelee Vladimir Nikforoville ja Anitta Lepomaalle kotiseutuaan Jariktan kylän liepeillä Barguzinin alueella. Kuva: Jussi Valkeajoki.
Kukkia kirkon pihamaalla
Kuusi vuotta sitten aloitettu kirkonrakentaminen on jo melkein päätöksessä. Jäljellä ovat enää hissikuilun kattaminen ja pihatyöt.
– Iloitsen siitä, että seurakuntalaiset istuttivat kesällä pihamaalle kukkia. Nyt talvella he auttavat luomaan lumet portilta pääovelle, Lepomaa kertoo.
Kirkkorakennus palvelee koko viikon. Keskiviikkoisin opiskellaan Raamattua, torstaisin pelataan lautapelejä ja pingistä sekä opiskellaan burjaatin kieltä. Lauantaisin on rukouskokous ja kuoroharjoitukset.
Jos maailmantilanne sallii, Anitta Lepomaa tekee keväällä matkoja Irkutskin ja Zabaikaljen alueella asuvien burjaattien pariin. Matkaan on mukava lähteä viime vuonna valmistuneen burjaatinkielisen Raamatun kanssa.
– Raamatun valmistuminen on valtava muistutus äidinkielen tärkeydestä. Luulen, että kirja ja sen kännykkäsovellus tulevat kantamaan paljon hedelmää Jumalan valtakuntaan.
Sitä hän kuitenkin suree, ettei hänen puolisonsa ehtinyt ammentaa eikä jakaa sanaa uudesta käännöksestä. Vladimir Nikiforov menehtyi viime vuoden viimeisenä päivänä pitkän sairauden väsyttämänä.
Käännettävänä kirkkokäsikirja
Venäjän burjaattien määrä pienenee jatkuvasti, ja kielentaitajiakin on entistä vähemmän. Yksi syy on televisio, joka pumppaa koteihin venäjää. Noin kolmannes osaa puhua ja vielä harvempi kirjoittaa esi-isiensä kieltä.
Kirkot ovat nykyisin tärkeitä kulttuuri-identiteetin ja kielen vaalijoita. Ulan-Uden seurakunnassa aiotaan järjestää burjaatinkielisiä jumalanpalveluksia, kunhan kirkkokäsikirja saadaan käännetyksi.
Jouluna seurakunnassa puhutaan Jeesuksesta, jonka syntymässä Jumala tuli lähelle.
– Läheisyys on rakkautta. Lähetystyöntekijän on tultava läheiseksi sille kansalle, jolle hän haluaa kertoa Jumalan rakkaudesta. Kielitaito on yksi tärkeä läheisyyden muoto. Sillä voi koskettaa sydämiä.
Jouluna seurakunnan ohjelmaan kuuluu runoja, lauluja, musiikkiesityksiä ja näytelmä. Kirkkosali koristellaan katekeetta Batorin taiteilijavaimon johdolla, ja lapsille tehdään lahjapussit. Juhlan päätteeksi nautitaan yhdessä pöydän antimista.
– Vietän joulun Ulan-Uden seurakunnan kanssa. Uudenvuodenaattona muistelemme Vladimiria yhdessä seurakuntalaisten, sukulaisten ja ystävien kanssa.
Kaipauksen keskellä Anitta Lepomaa saa lohdutusta ikuisen elämän lupauksesta.
– Vladimir on Jeesuksen seurassa. Hänen työnsä tuli päätökseen, ja hän pääsi Herransa iloon.
Etapit
2010 Uusi testamentti julkaistaan burjatiaksi
2019 Kirkon rakentaminen alkaa
2023 Piispa Aarre Kuukauppi vihkii kirkon käyttöön.
2024 Koko Raamattu julkaistaan burjatiaksi.
2026 Kirkko valmistuu, jos Jumala suo
Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 4/2025.
