Uskon ydin

 

Luin hiljattain koskettavan kirjoituksen erään pienen paikallislehden sivuilta. Siinä aikuistuva seurakuntanuori valitti uskonsa alkaneen horjua, kun kaverit muuttavat pois paikkakunnalta opiskelemaan ja tutut nuortenillat tyhjenevät ikätovereista. Hän oli löytänyt Jeesuksen ohella seurakunnasta lohdun ja täysin uuden sosiaalisen verkoston. Nyt tämä nuori mies pohti rehellisesti, perustuiko hänen hengellisyytensä kuitenkin vain pohjimmiltaan niihin uusiin ystäviin, joita hän seurakunnan parista löysi. Onko Jumala todellakin olemassa?

Tuo nuoren miehen tilanne sai minut ajatuksissani palaamaan omaan nuoruuteeni. Olen itsekin viettänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kristillisten seurakuntien turvallisessa huomassa. Seurakunnan keskellä on ollut hyvä ympäristö kasvaa, tutustua erilaisiin ihmisiin ja kasvaa aikuisuuteen. Seurakunta on tarjonnut paljon tekemistä vapaa-aikaan ja paikan toteuttaa itseäni. Olen saanut kehittää lahjojani runsaasti esimerkiksi musiikin alueella. Missään muussa ympäristössä en olisi päässyt lavalle näin usein esiintymään näin vähäisillä taidoilla. Mistään muualta en olisi löytänyt näin mukavia kavereita. Parhaimmat ystäväni ovat kulkeneet mukanani kaikki nämä vuodet.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Lähtiessäni 18-vuotiaana opiskelemaan tein kuitenkin tietoisen välirikon entisiin seurakuntakuvioihin. Halusin löytää uskon syvän ytimen. Pelkäsin, että seurakunnasta oli tullut minulle enemmän harrastuskerho kuin pyhien yhteisö. Se oli sittenkin vain samanmielisten klubi, ei pelastuksen välttämätön edellytys. Yritin tietoisesti, tosin siinä täysin onnistumatta, välttää kaikkia hengellisiä tilaisuuksia ja väistämättömän ajautumisen uuden paikkakunnan hengelliseen kerhotoimintaan. Halusin olla yksin polvillani Jumalani kanssa, erämaan hiljaisuudessa.

Tuona aikana minulle uudella ja raikkaalla tavalla kirkastui se etsimäni uskon ydin. Se löytyy vain henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen, syntisen vanhurskautuksesta Golgatan ristin juurella. Siinä ei tarvita hengellisten kokousten siirappista tunnelmointia, ei ylistysmusiikin basson jytkettä, ei pappien vetoavia tarinoita, ei yhteisön joukkovoimaa. On vain paljas ihminen yksin Luojansa edessä, armon varassa, Golgatan ihmettä katselemassa. Jeesus ja monet VT:n profeetat eivät viihtyneet suurten väkijoukkojen keskellä, vaan vaelsivat erämaan yksinäisyyteen rukoilemaan. Tunti karussa erämaassa opettaa paljon enemmän kuin vuosien istunnot viihteellistetyissä hengellisissä seminaareissa.

”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu.” 1. Kor. 15:3

Tulkoon kaikille selväksi, että seurakunta on ehdottomasti erittäin hyvä harrastus, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Missään en ole ollut niin mukavassa seurassa oppimassa elämää kuin seurakunnan keskellä. Viihdyn parhaiten uskovien kavereitteni seurassa. Mutta silti on ratkaisevan tärkeää ymmärtää, että kristinuskon kova ja ikuisuuteen asti kestävä ydin löytyy vain Jeesuksen seurassa. Ja ainakin minun kohdallani juuri erämaan hiljaisuudessa.