Traditio on uusi kapina

 

Muistan kuinka teini-ikäisenä ja juuri aikuisuuden saavuttaneena annoin hiusteni kasvaa ja kannoin rintapielessäni Greenpeace-pinssiä. Maailma tuntui kankealta ja autoritääriseltä paikalta, jota vastaan piti kapinoida. Kun sain äänioikeuden, äänestin heti vihreitä. Silloin 90-luvulla nuorelle miehelle kapinan suunta oli selvä.

Tuntui hyvältä idealta kaataa vanha valta. Laman jälkeen talouskasvu siivitti Suomea kohti uusia korkeuksia. Maailman vapautuminen ja tradition murtuminen näytti olevan osa Suomen uutta kukoistusta. Olimme liberaalin vallankumouksen keskellä.

Sansa neliöb. 11.11.-10.12.

Halusin kapinoida, ja niin halusivat kaikki muutkin. Mutta miten siinä kävikään. Samoin kuin aina. Meitä aikaisempi sukupolvi, 60-luvun kapinalliset, nousi aikoinaan päättäviin asemiin, ja niin myös meistä 90-luvun kapinallisista, liberaaleista nuorista, tuli uusi eliitti.

Pitääköhän vanha klisee yhä paikkansa? Jos et ole vallankumouksellinen nuorena, sinulla ei ole sydäntä, mutta jos et ole konservatiivi vanhana, sinulla ei ole järkeä.

Yleensä kliseet pitävät kutinsa, ja omalla kohdallani näin on käynyt. Minusta on tullut konservatiivi – ainakin verrattuna parikymppiseen itseeni.

Mutta kun katson ikätovereitani, Suomen poliittista eliittiä, he eivät mitenkään poikkeuksetta ole muuttuneet konservatiiveiksi.

Päinvastoin. Kaikki länsimaat ovat kulkeneet jo monta vuosikymmentä liberalisoitumisen tiellä. Liberaali eetos on kodifioitu lakeihin ja sopimuksiin siinä määrin, että sitä on käytännössä pakko noudattaa. Konservatiivisten mielipiteiden esittäminen johtaa vaikeuksiin niin politiikassa kuin liike-elämässä.

Onko kyse siitä, että länsimaiden heiluri on edennyt pisteeseen, jossa ainoa tapa kapinoida on olla konservatiivi?

Liberaalista kehityksestä huolimatta maailma ei tunnu menevän eteenpäin. Vaarojen määrä lisääntyy. Talous on madellut viisitoista vuotta. Julkinen velka kasvaa. Väestö vanhenee. Lapsia ei enää synny. Poljemme paikoillamme.

Trumpin voittoa on moni kauhistellut, eikä varmaankaan suotta. Toisaalta ihmetellään, että erityisesti nuoret miehet muuttuvat konservatiivisemmiksi. Sitä pidetään jopa vaarallisena kehityksenä.

Vai onko kyse siitä, että länsimaiden heiluri on edennyt pisteeseen, jossa ainoa tapa kapinoida on olla konservatiivi? Onko traditio uusi kapina?

Toki yhä nuorten kapinallisuus purkautuu vaikkapa Elokapinan kautta, mutta tämän tästä tuntuu siltä, että yhteiskunta ja media suhtautuvat negatiivisemmin vaikkapa Trumpiin kuin Elokapinaan. Jos nuori haluaa shokeerata, kannattaa ryhtyä konservatiiviksi.

Mutta miltä edes näyttää konservatiivinen vallankumous? Ja onko kristinuskolla siinä jokin rooli?

Emme vielä tiedä, mutta jos olisin nuori, voi olla, että oma kapinani näyttäisi nyt hyvin erilaiselta kuin 90-luvulla.

Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka Päivän blogeja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan radiokolumnit ovat kuunneltavissa myös Dei Plussassa.

 

 
Dei, Nina Åström, artikkeliban 17.10.- (2/2)