Totuus ei tarvitse väkivaltaa tuekseen

 

Keskusteluilmapiiri on muuttunut monilta osin hyvin polarisoituneeksi. Yksi tähän kehitykseen vaikuttanut tekijä on postmoderni filosofia, joka on saanut merkittävän aseman länsimaisen sivistyneistön parissa ja sitä opetetaan nuorille yliopistoissa etenkin humanistisilla tieteenaloilla.

Postmodernismi kieltää objektiivisen totuuden olemassaolon tai ainakin sen saavuttamisen mahdollisuuden. Kaikki totuusväittämät ovat sen mukaan subjektiivisia. Ne ovat sidoksissa vain katsojansa maailmankatsomukseen ja tarkasteluhorisonttiin. Siksi totuusväittämän esittäminen toiselle on tämän näkemyksen puitteissa jollakin tavalla aina vallankäyttöä ja jopa väkivaltaa, jossa pakotetaan oma näkemys toiselle.

Perheniemi Neliöb. 15.-21.4.

Kun totuutta ei ole lähtökohtaisesti olemassa, totuus on eräänlainen kiertonimitys vallalle. Se, jolla on isoimmat lihakset, määrittelee postmodernien filosofien mukaan sen, mitä on totuus. Jos omaksuu nämä lähtökohdat, niin mitään rationaalista keskustelua tai rationaalisuutta ylipäätään ei jää jäljelle. On vain taistelua siitä kuka saa määritellä diskurssin rajat ja keskustelun säännöt.

Tällainen ajattelu tietenkin murentaa lähes kaiken sen, mille läntiset yhteiskunnat perustuvat. Esimerkiksi yliopistosta ei näin ollen tule enää riippumatonta totuuden etsimisen paikkaa, vaan taistelukenttä, jossa taistellaan siitä, kuka saa määrittää sen, mitä muut ajattelevat. Tällöin jotkut ajatukset torjutaan jo lähtökohdissaan eikä niiden esittäjiä suvaita ollenkaan. Avoin vuoropuhelu eri näkökulmien välillä käy mahdottomaksi. Akateeminen vapaus ja vapaa tutkimus eivät voi kestää tällaisessa ilmapiirissä.

Tämä tarkoittaa, että kaikki puheetkin ovat jonkinasteista vallankäyttöä ja sitä myötä käytännössä väkivaltaa. Yksi postmodernismin isistä, Jean Francois Lyotard totesikin, että puhuminen on taistelua. Ehkä juuri tästä syystä vihapuheesta on tullut nykypäivänä niin merkittävä käsite. Puhumista pitää suitsia, jotta väärät tahot eivät saa puheillaan valtaa.

Samaan aikaan valloille on päässyt yksipuolinen suvaitsevaisuus, jossa suvaitaan vain sitä, joka on omalla puolella. Tähän on suuresti vaikuttanut 1900-luvulla elänyt vasemmistofilosofi Herbert Marcuse. Marcuse kehitteli ns. sortavan tai tukahduttavan suvaitsevaisuuden (repressive tolerance) idean. Marcusen mukaan yhteiskunta on lähtökohtaisesti niin sortava ja eriarvoistava, että tulisi olla suvaitsematon ja syrjivä suvaitsevaisuuden ja vapauden nimissä. Hän vaihtoi syrjimättömän eli aidon suvaitsevaisuuden, joka suvaitsee kaikkia näkökantoja, sortavaan suvaitsevaisuuteen. Sortava suvaitsevaisuus ei suvaitse eri mieltä olevia, sillä Marcusen mukaan aito suvaitsevaisuus hyödyttää lähinnä sitä, joka on vallassa.

Marcuse siis käänsi koko suvaitsevaisuuden idean ympäri. Kun suvaitsemattomia ei tule suvaita ja kun itse saa määritellä keitä suvaitsemattomat ovat, niin mitään aitoa suvaitsevaisuutta ei jää jäljelle. Marcuse itse meni niin pitkälle, että hänen mielestään sortavan suvaitsevaisuuden tulisi ulottua ihmisten ajatuksiin, mielipiteisiin, sanoihin, koulutukseen ja tieteeseen.

Näin klassinen suvaitsevaisuus, joka tarkoittaisi sitä, että kaikkia mielipiteitä ja tahoja suvaitaan yhtä lailla, on väistynyt yhteiskunnastamme, koska sen nähdään vahvistavan jo vallassa olevia tahoja, jotka muutenkin saavat äänensä kuuluviin. Suvaitsevaisuudesta on siis tullut eräänlaista taistelua, jossa pyritään purkamaan vallitsevia valtarakenteita ja hierarkioita, joiden nähdään alistavan ja syrjivän muita. Jos suvaitsevaisuus toteutuisi aidosti, sen nähtäisiin vain vahvistavan valtarakenteita. Tämä on syy miksi virallisen totuuden mukaan Päivi Räsästä ei saa suvaita, mutta LGBT-ideologiaa pitää. Näin suvaitsevaisuus on uudelleenmääritelty päinvastaiseksi alkuperäiselle merkitykselleen.

Osa ongelmaa on myös täydellinen empatiakyvyttömyys toisinajattelijoita kohtaan. Enää ei edes yritetä ymmärtää, miksi he ajattelevat eri tavalla, vaan heidät nähdään pahoina ihmisinä. Tämä ajattelu on uinut sisälle kirkkoonkin, jossa yhä enemmän kuulee puheenvuoroja siitä, kuinka klassisen kristillisen seksuaalimoraalin mukaan opettaminen nähdään hengellisenä väkivaltana. Samaan aikaan kirkkoon vaaditaan turvallisia tiloja, joissa kristinuskon klassista moraaliopetusta ei tarvitse enää kohdata tai kuunnella. Turvallinen tila on siis ideologisen vallankäytön väline, jolla pyritään tukahduttamaan kirkossa autenttinen kristillinen moraaliopetus.

Kristinuskon traditiossa pitäytyvät toisinajattelijat eivät enää ole pelkästään väärässä, vaan pahoja ihmisiä, joista pitää irtisanoutua kaikin mahdollisin keinoin. Heitä leimataan psykologisilla tautiluokituksilla (fobia) ja näin heistä tehdään jotain muuta kuin normaaleja ihmisiä. Kun ihmisiä leimataan foobikoiksi sellaisista mielipiteistään, joita parikymmentä vuotta sitten edusti suurin osa kansasta, se on selvä merkki ideologisesta hirmuvallasta.

Valtaa on saanut myös cancel-kulttuuri eli vaientamiskulttuuri, jossa väärän mielipiteen esittänyt pyritään ”perumaan”. Ihminen siis käytännössä kielletään kokonaan ja hänen kaikesta toiminnastaan ja työstään sanoudutaan irti. Esimerkiksi väärän mielipiteen esittänyt taitelija menettää työmahdollisuutensa tulevaisuudessa ja joutuu boikottiin. Suomessakin on cancel-kulttuuria pyritty harrastamaan mm. Aki Ruotsalan ja Tapio Puolimatkan tapauksissa.

Jeesuksen opetus oli aikamme keskusteluilmapiiriin nähden hyvin toisenlaista. Viime sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” Yksi hyvä kristillisyytemme mittari on se, miten puhut poliittisista vastustajistasi ja miten heitä kohtelet. Pidätkö heitä oikeina ihmisinä, joiden kanssa voi käydä aitoa dialogia ja joiden parasta etsit vai pakenetko omaan turvalliseen tilaasi, jossa et vahingossakaan joudu kohtaamaan heitä tai heidän näkökulmiaan?

Edellinen paavi Benedictus XVI sanoikin, että ”totuus ei nouse valtaan väkivallalla, vaan omasta voimastaan.” Totuus ei tarvitse väkivaltaa tuekseen. Totuudelle riittää se, että se on totta. Totuus on persoonallinen voima, joka vetää puoleensa ja kutsuu jokaista. Sitä ei tarvitse pönkittää vallalla, boikoteilla, ihmisten vaientamisilla, yksipuolisella suvaitsevaisuudella, turvallisilla tiloilla tai millään muulla vastapuolen väkivaltaiseen tukahduttamiseen tähtäävällä toiminnalla.