Taivaallista musiikkia – ilman palkkiota

 

Oma gospel-urani alkoi Hämeenlinnan Saalem seurakunnassa 1974, kun 11-vuotiaana nousin lavalle Maran ata -yhtyeen akustisen kitaran soittajana. Kitara oli niin suuri ja soittaja niin pieni, että kainaloni alla oli vain kitaran kaulaosa ja koppa oli selkäni puolella. Pian olin jo useammassakin bändissä erilaisin sähkökitaravarustein ja sain selkään taputtelua käheistä sooloistani. Eivät ne kai tosiasiallisesti niin erikoisia olleet, mutta tuolloin sähkökitarasoolot olivat kenties yliarvostettuja.

Noihin aikoihin seurakunnissa käytiin voimakasta taistelua siitä, onko tämän kaltainen musiikkigenre syntiä vai ei. Ainakin ilmeen tuli olla harras ja ei saanut heilua hirveästi soittaessa. Eräs lempikappaleemme Pahaa sutta ken pelkäisi, muistutti tyyliltään Pertti Kurikan nimipäivien Aina mun pitää kappaletta, joka edustaa Suomea Euroviisukarsinoissa tänä vuonna. Seurakunnan nuorempi pastori Ilkka Salminen pelkäsi vanhemman väen reaktiota ja sanoi että pojat saavat soittaa sunnuntaina, mutta ei biisiä Pahaa sutta ken pelkäisi. Sunnuntain Jumalanpalveluksen juontajana oli kuitenkin seurakunnan ykköspastori Matti Vuorinen, joka aloitti tilaisuuden toivomalla lempikappalettaan Pahaa sutta ken pelkäisi. Ja me pojathan rymisteltiin se nuoruuden innolla.

IK-opisto, neliöb. 15.-28.4.

Omat kyvyt ja into eivät riittäneet siihen, että olisin lähtenyt elannokseni musiikkia tekemään, vaikka matkan varrella olen tullut soittaneeksi monien eturivin muusikoiden kanssa. Minä en palkkioita kaipaa, sillä liikun vain omasta tahdostani vapaa-aikanani, mutta tunnen pääosin ne henkilöt, jotka gospelin kentältä, joko sillä pysyen tai siitä poiketen sekulaarille puolelle pyrkivät hankkimaan elantonsa musiikilla.

Tosiasia on että eturivin gospelmuusikkomme, juuri kultalevyn saaneetkin, elävät äärimmäisessä epävarmuudessa ja niukkuudessa. 400 kilometrin yhden suuntainen keikkamatka kahdelta muusikolta äänentoistolaitteineen vie 2-3 työpäivää, sisältää kallista tekniikkaa ja kuluttaa autoa ja polttoainetta runsaasti sekä aiheuttaa majoituskuluja. Kun tällaisen keikan hinnaksi muusikko antaa 1000 euron keikka palkkion, pitävät tilaajat sitä ahneutena, vaikka kyse olisi sen kuukauden ainoasta työtehtävästä. Kun summasta vähennetään km-korvaus 344 euroa, mukana tuotujen äänentoistolaitteiden osuus 156,00 euroa sekä kahden henkilön majoituskulut edullisessa paikassa 150,00 euroa, niin kahden päivän keikkapalkkioksi jää 175 euroa per henkilö, joka on laskutettu bruttosumma. Verojen jälkeen keikkapalkkio lähentelee 100 euroa, joka muodostaa mahdollisesti jopa muutaman euron tuntipalkan.

Suhteellisen hiljattain eräs muusikko ystäväni kirjoitti Facebook-sivulla ajatuksia ammatin valinnastaan. Jos hän olisi kristitty sähkömies, ystävät apua pyytäessään tarjoaisivat sähkötöiden tekemisestä automaattisesti edes pienen korvauksen. Muusikolle tätä tehdään harvoin. Soittaa pitäisi aina ilmaiseksi. Lähes poikkeuksetta seurakunnat maksavat sananjulistajille palkkion, mutta ei muusikoille. Kun tällaisessa todellisuudessa elänyt muusikko tarjoaa itseään ja musiikkiaan sekulaarille, ei hengelliselle puolelle, hänen uskonsa asetetaan kyseenalaiseksi.

Miksi klassinen musiikki on pyhittynyt hyväksyttäväksi kristittyjen parissa, mutta eivät muut genret? Miksi puhetyöläinen joka elättää itsensä maallisilla juontotöillä, vaikkapa yritysvalmentajana tai juontajana, ei joudu yhtä kohtuuttoman hengellisen arvioinnin kohteeksi kuin aiemmin gospelia tehnyt muusikko? Miksi entinen gospel-muusikko voi olla vaikkapa ravintolassa kokkina, mutta ei ravintolassa muusikkona?

Suren sitä kovuutta, jota monet muusikot ovat joutuneet kohtaamaan menneinä vuosikymmeninä. Heitä on lyöty kuin vierasta sikaa hengellisillä arvioinneilla ja arvostelulla. Monet heistä ovat uskoakseni säilyttäneet yhteytensä Kristukseen, mutta seurakuntiin he ovat joutuneet ottamaan etäisen suhteen. Pääasiassa tämä on seurausta ammatinvalinnasta ja rakkaudesta musiikkiin.