Taivaalliset toimintasankarit

Kun syysillat pimenevät, vetäydymme nykyajan nuotiotulten, televisioidemme ääreen. Kuvaruutujen kelmeässä valossa tulee toisinaan tuijoteltua myös niin sanottu ”toimintaelokuvia”, niitä joissa ammuskellaan ja räjäytellään, väijytään, vaanitaan, ajetaan takaa, ja sitten taas ammuskellaan ja räjäytellään.

Noiden elokuvien katselu ei juuri rakenna mutta palvelee joskus pään nollaamisena. Toisinaan ne voivat kuitenkin herättää myös ajatuksia ja kysymyksiä. Kuten esimerkiksi sen, miksi niin monen elokuvan toiminnan motiivina ovat ihmisen pimeät puolet: kosto, kateus, ahneus tai vain yksinkertaisesti pahuus, joka nauttii toisten kärsimyksestä? Näiden yllykkeiden liikkeelle laittamina roistot ja heitä takaa ajavat sankarit täyttävät kuvaruudun hengästyttävällä toiminnalla aina loppukohtaukseen asti.

PS rikottu neliö

Useimmiten näissä tarinoissa hyvä onneksi vielä voittaa. Silti konnat tuntuvat kiinnostavan meitä enemmän kuin hyvät ja jalot sankarit. Naiset rakastuvat renttuihin, ja näyttelijöiltä kuulemme, että pahat henkilöhahmot ovat heille mielenkiintoisempaa tulkittavaa kuin hyvät. Disneyn piirretyissäkin, ainakin niissä vanhemmissa, sankarit ja sankarittaret ovat usein kuin piparimuotilla painettuja, kun taas tarinoiden konnat on ideoitu ja piirretty hitaasti ja nautiskellen. Siinä missä hyvikset ovat prototyyppejä, pahikset ovat persoonallisuuksia.

Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, sen me kaikki tiedämme. Mutta missä on totuus tai hyvyys? Tai rakkaus, tuo voima jonka pitäisi olla voimista suurin? Miksi hyvyys niin harvoin tuntuu toimivan liikkeelle panevana voimana?

Ja kuitenkin hänet, joka on sankareiden Sankari, sai liikkeelle rakkaus. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, näinhän me olemme Raamatuistamme lukeneet. Mutta entä me, Jumalan kansa? Maan suola pysyy pakkautuneena tiukasti purkkiinsa. Miten vaikea onkaan saada meidät ravistettua liikkeelle!

Auttaisikohan asiaa, jos kuvittelisimme, että olemme mukana toimintaelokuvassa? Siinä meillä olisi ovela, vaarallinen vihollinen, jonka suunnitelmana on varastaa, tappaa ja tuhota maailmamme, sen kaikki ihmiset ja kaikki hyvät asiat. Jokaiselle ihmiselle on avattu pääsy turvapaikkaan, mutta on monia, jotka eivät sitä vielä tiedä, ja heidät täytyy käydä kutsumassa turvaan. Ja se olisi meidän hommamme.

Mutta hetkinen, eihän meidän tarvitse kuvitella. Mehän olemme jo osa kaikkien aikojen toimintaseikkailua, halusimmepa sitä tai emme. Seikkailun nimi on Jumalan Suuri Kertomus, ja hän on kirjoittanut siihen jokaiselle meille oman roolin. Vihollinen on jo voitettu, mutta saavutettu voitto pitää tehdä näkyväksi yksi elämä kerrallaan. Ja siihen Jumala kutsuu meitä mukaan, yhdessä hänen kanssaan. Hän haluaa tehdä meistä sankareita, jotka huomaavat pystyvänsä asioihin, joihin eivät olisi koskaan uskoneet pystyvänsä. Jos epäilet, niin luepa Psalmi 18. Se on kuin katselisi Tom Cruisen menoa hänen ollessaan parhaimmassa vedossaan.

Mikä sai Jumalan uhraamaan itsensä ihmiskunnan puolesta? Se ei ollut viha eikä kosto, vaan rakkaus. Luulisi, että rakkaudessa olisi tarpeeksi voimaa saada meidätkin liikkeelle. Mutta helppoa se ei ole. Menneet epäonnistumiset ja tulevien epäonnistumisten pelko saavat ainakin minut jähmettymään niin että tönötän tiukasti paikoillani kuin Lootin vaimo.

Annettaisiinko rakkaudelle kuitenkin mahdollisuus ravistaa ja sekoittaa ja, jos ei muu auta, vähitellen liuottaa meidät ulos purkeistamme? Annetaan Jumalan tehdä meistä taivaallisia toimintasankareita, hyvyyden valtakunnan salaisia agentteja, ja liitytään hänen riveihinsä taistelemaan. Ei ihmistä vastaan, vaan vihollista vastaan, jonka päivät ovat jo luetut.