Seuraa häntä elämäsi tarinaan

”Seuraa sinä minua”, oli  Jeesuksen vastaus Pietarille, kun tämä tivasi häneltä opetuslapsi Johanneksen tulevaisuutta ja kohtaloa. ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen? Seuraa sinä minua.” Tylyttikö Jeesus? Vai halusiko hän vapauttaa Pietarin keskittymään siihen mikä oli tärkeintä: seuraamaan Jeesusta. Menemään sinne minne hän kutsuu, riippumatta siitä mitä muut tekevät.

Monet muistamme hyvin tämän Johanneksen evankeliumin viimeiseen lukuun talletetun tapahtuman. Mutta joskus käy niin, että moneen kertaan luettu ja kuultu teksti lakkaa puhumasta meille. Tarvitsemme uuden lähestymistavan, joka auttaa meitä tuoreella tavalla ymmärtämään ja vastaanottamaan viestin, joka meille halutaan lähettää.

Jeesus tiesi tämän, ja siksi hän opetti ihmisiä tarinoiden kautta ja toi niissä esiin Isänsä valtakunnan totuuksia. Tarinat koskettivat tunteita, ja siksi ne jäivät mieleen. Ne olivat koukuttavia ja hauskojakin ja niissä oli odottamattomia juonenkäänteitä ja henkilöitä. Ja kun kuulijat sitten olivat tarinan imussa eivätkä osanneet olla varuillaan, totuus tuli ja yllätti heidät ja pääsi sisälle sydämiin syvemmälle kuin parhaankaan kolmen kohdan saarnan kautta.

Tarinan voima on tunnustettu myös omana aikanamme. On sanottu, että se voittaa, jolla on paras tarina. Kristittyinä tiedämme, että ei ole pienintäkään epäilystä siitä, kenellä paras tarina on. Mutta osaammeko kertoa tuon tarinan? Ja ymmärrämmekö, että olemme jokainen osa tuota tarinaa? Jumala haluaa seurakuntansa ottavan tarinan uudelleen käyttöön kertoakseen ihmisille, millainen Isä meillä on, ja kutsuakseen heitä takaisin Isän lähelle. Erwin McManus on todennut, että on oikeastaan aika helppoa tuoda ihmisiä Jumalan luo, jos kertoo heille tarinan, josta he voivat löytää itsensä.

Jokaisella meillä on oma tarinamme, ja tarinamme rakentuu monista eri aineksista. Kokemuksista, joita meille kertyy elämän varrella. Kohtaamisista toisten ihmisten kanssa ja oivalluksista, joita saamme kuunnellessamme toistemme tarinoita. Kohtaamisista Jumalan kanssa, sanan äärellä, tai missä vaan, missä Jumala suvereenissa rakkaudessaan ja armossaan päättää kohdata meidät.

Minut hän on usein kohdannut tarinoissa, joihin olen voinut astua mukaan hyvien kirjojen ja elokuvien kautta. Yksi armoitettu tarinankertoja oli C.S. Lewis. Hänen taitonsa punoa tarinoihinsa hengellisiä syvyyksiä ja oivalluksia elämästä ja ihmisluonnosta on vertaansa vailla. Oman tarinani rakentumisessa monet hänen kirjoistaan ovat olleet merkittävässä osassa.

Hiljattain luin Lewisin Narnia-sarjan kirjaa Prinssi Kaspian. Siinä sarjan päähenkilöt, neljä lasta, ovat palanneet Narniaan ja saaneet tehtäväkseen auttaa maan oikeaa hallitsijaa, prinssi Kaspiania, nousemaan valtaistuimelle. Matkalla Kaspianin luokse lapset eksyvät. Minut pysäytti kohtaus, jossa Lucy, sisarussarjan nuorin, kohtaa Aslanin, kirjojen Kristus-hahmon. Aslan neuvoo Lucylle oikean tien ja antaa tytölle tehtäväksi kutsua seuruetta jatkamaan matkaansa siihen suuntaan. Lucy tekee työtä käskettyä, mutta vanhemmat sisarukset epäilevät hänen vain nähneen unta eivätkä usko häntä. Lapset, Lucy muiden mukana, lähtevät kulkemaan toiseen suuntaan ja joutuvat vihollisen väijytykseen. Lopulta he palaavat takaisin ja lähtevät seuraamaan Aslanin neuvomaa reittiä. Mutta paljon kallisarvoista aikaa on valunut hukkaan.

Myöhemmin Lucy kohtaa Aslanin uudelleen, ja käydään seuraava keskustelu:
”Voi, Aslan”, sanoi Lucy. ”Et voi tarkoittaa, että olen syyllinen? Miten olisin voinut – enhän minä olisi voinut jättää toisia ja tulla luoksesi yksin, miten ihmeessä olisin voinut? Älä katso minuun noin….. No, hyvä on, varmaan olisin voinut. Niin, tietenkin olisin voinut, enkä olisi ollut yksin, nyt käsitän, nyt kun olen kanssasi. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt?”
Aslan ei sanonut mitään.
”Tarkoitatko”, sanoi Lucy voimattomasti, ”että kaikki olisi kääntynyt hyväksi –  jotenkin? Mutta miten? Ole kiltti ja kerro, Aslan. Eikö minun pitäisi tietää?”
”Tietää, mitä olisi tapahtunut, lapsi?” sanoi Aslan. ” Ei. Kenellekään ei koskaan ilmoiteta sitä.”
”Voi sentään”, sanoi Lucy.
”Mutta jokainen saa tietää mitä tulee tapahtumaan”, Aslan sanoi. ”Jos menet takaisin toisten luo nyt ja herätät heidät; kerrot heille että olet taas nähnyt minut. Sanot että teidän kaikkien täytyy nousta ylös ja seurata minua – mitä silloin tapahtuu? Sen tietää vain yhdellä tavoin.”
”Tarkoitatko että minun on sanottava heille?” sanoi Lucy säikähtäen.
”Tarkoitan, pienokainen”, sanoi Aslan.

Jokaisella meistä on oma tarinamme. Mutta on turvallista tietää, että meidän ei tarvitse kirjoittaa tarinaamme yksin. Meidän tarinamme pääkäsikirjoittaja on Jumala, meidän Isämme, niin kuin psalminkirjoittaja jo tiesi: Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Jokainen päivä on uusi lehti tarinassamme, ja jos vain kuljemme silmät ja sydän auki, voimme joka päivä kertoa jotakin uutta siitä, miten Jumala on mukana elämässämme, sen eri vaiheissa. Pimeässä ja hiljaisuudessakin hän on läsnä.

Tarinassaan Prinssi Kaspianista  C. S. Lewis päättää Lucyn ja Aslanin keskustelun Aslanin sanoihin: ”No niin tyttöseni”, sanoi Aslan kun he olivat päässeet puiden läpi, ”minä odotan tässä. Mene herättämään toiset ja käske heitä seuraamaan. Elleivät he lähde, sinun ainakin on seurattava minua.”

Jumala kutsuu meitä kirjoittamaan omaa tarinaamme yhdessä hänen kanssaan. Hän haluaa kiihkeästi, että jokaisen meidän tarinastamme voisi tulla juuri sellainen kuin hän on meille suunnitellut. Siksi hän kutsuu, kuuletko: ”Seuraa sinä minua.”