Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Näin pääsiäisviikolla olen pysähtynyt miettimään rakkautta. Minusta meillä suomalaisilla on ambivalentti suhde kyseiseen R-sanaan.
Toisaalta pelkäämme sen sanomista lähimmäisille niin paljon, että se on paras jättää hääpäivän ja kuolemanhädän kaltaisiin hetkiin, joista ei voi paeta. Silloinkin subjekti + R-verbi + objekti -yhdistelmä lausutaan ääni vavisten ja posket punottaen, kun sitä on jo harjoiteltu mielessä pitkä tovi ennen sopivaa hetkeä. Meidän puheissamme rakkaus on rajattu kapeasti lähinnä romanttisiin ja ydinperheen välisiin suhteisiin. Toisin on esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa, jossa jopa raavaiden miesten kesken on täysin sopivaa sanoa hyvästeltäessä: ”Love you, brother.” Vaikka se onkin lähinnä mutkaton tapa ilmaista, että ystävä on itselle tärkeä, ei sitä joka vastaantulijalle sanota. Ja mitä muuta toisen rakastaminen oikeastaan onkaan kuin tärkeänä pitämistä? Rakkaus kun ei ole tunne, vaikka siihen erilaisia tunteita liittyykin. Rakkaus tapahtuu käytännössä. Se on sitä, kun ihmiselämät hitsautuvat yhteen niin, että toisen iloista tulee oma ilo ja toisen taakoista oma taakka. Se on sitä, kun matkaa sitoudutaan vaeltamaan yhdessä, vaikka välillä kipinöi. Vaikka tunteet eroavatkin ihmissuhteen luonteesta riippuen, tämä rakkauden perusolemus on sama, oltiin sitten ystäviä, lähisukulaisia tai puolisoita.
Toisaalta Suomessa viljellään R-sanaa usein eettisissä ja kaanaankielisissä kielipeleissä. Jumalan rakkaus lienee yksi useimmin käytettyjä sanapareja luterilaisissa saarnoissa. Raamatullisesti ymmärrettynä se onkin oikein ja arvollista, mutta jos rakkaudesta unohdetaan sen huipentuma, risti, mennään hakoteille: Jumalan rakkaus on sisällötöntä, jos se ei pelasta hänen vihaltaan. Tämä on yksi kristinuskon syvimmistä mysteereistä. Silloin se kuitenkin turhennetaan, jos syntiseen kohdistuvalla rakkaudella aletaan tarkoittaa synnin rakastamista.
Apostoli Paavali opettaa rakkaudesta harvinaisen selkeästi. ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.” (Room. 5:8-9) Jumalan rakkaus tapahtuu siinä, kun Jumala tulee ihmiseksi, ottaa omakseen meidän syntitaakkamme ja voittaa meidän kuolemamme. Jumalan rakkaus tapahtuu siinä, kun Kristus on meissä Henkensä kautta ja me hänessä. Eikä tämä yhteen hitsautuminen lakkaa, vaikka välillä kipinöi. Kristus sitoutuu meitä rakastamaan, tuntui meistä miltä tuntui. Kunhan emme lakkaa hänen rakkauttaan tarvitsemasta.
Eikä Jumalan rakkaus yhdistä meitä individualistisesti vain häneen, vaan myös toisiimme. Tästä syystä Paavali voi kutsua lähimmäisiään rakkaiksi veljiksi ja sisariksi Kristuksessa, vaikka usein joutui heitä myös ojentamaan ja heidän tähtensä kärsimään. Koska me kaikki olemme Jumalalle niin rakkaita, että hän osoittaa meille täydellisen rakkautensa ristillä, tässä ei ole mitään eroa kenenkään välillä. Me kaikki olemme saman rakkauden kohteina yhtä arvokkaita tehtävien, lahjojen ja myös taakkojen moninaisuudesta huolimatta. Ei ole syytä suhtautua toiseen mitenkään muuten kuin tunnustamalla tosiasiat: Kristuksessa me olemme jo yhteenhitsautuneita, vaikka välillä kipinöikin. Ei ole syytä kuin sitoutua toista rakastamaan, siis kulkemaan yhdessä toinen toistensa iloja ja taakkoja jakaen.
Kristus kun on jo sitoutunut näin rakastamaan meitä.
