Pakolaisleirin pikku Anita

Sen suloisempaa ilmestystä en ole ikinä nähnyt kuin tuo hento kaksivuotias pikkutyttö neljä kiharaista saparoa päässään. Anita. Pienessä ruokoseinäisessä, peltikattoisessa kirkossa eteläsudanilaisten pakolaisleirillä Ugandassa hän tuli tervehtimään minua kädestä, kun mummo käski. Niin hento käsi ja niin vilpittömät lapsensilmät. Eikä tyttö yhtään pelännyt valkoista naamaa.

Minä olin heti myyty nainen. Kiertelin Anitan perässä ja kuvasin häntä kamerallani. Ja Anitahan ryhtyi heti ystäväkseni. Kun istuin kirkon ruuanlaittopaikalla pihan nurkassa naisia haastattamassa, löysi Anita jostain pienen vaaleanpunaisen muovituolin, istutti sen eteeni ja istahti sille tärkeän näköisenä: hänkin haluaa keskustella Mama Mailiksen kanssa.

PS rikottu neliö

Olin pitämässä pakolaisleirillä kahden päivän ilosanomapiirikurssia. Tuntuihan se vähän epätoivoiselta välillä, kun piti sählätä kolmella kielellä ja suuri osa osanottajista ei ollut lukutaitoisia ollenkaan. Mutta kun aloin esittää kysymyksiä Sakkeuksen tekstistä koko sekalaiselle seurakunnalle (kahden tulkin kautta), heräsi ihmisten mielenkiinto.

Niin, Sakkeushan oli kuin monet heidänkin tuntemansa virkamiehet: epärehellinen kansansa kavaltaja. Miten se Jeesus ei haukkunutkaan häntä sinne puuhun vaan lupasi tulla kylään? Ryhtyä ystäväksi.

Toisena koulutuspäivänä jaettiin osanottajat arabiaa ja heimokieltä puhuviin ryhmiin, joita maallikot vetivät. Tekstinä oli Nainin leski. Niin, Jeesus tuli kaikkensa menettäneen leskiparan luo. Näki hänen hätänsä ja auttoi. Niitä leskiä tällä leirillä on enemmän kuin tarpeeksi. Kapinalliset hyökkäsivät heidän kotikyläänsä ja aloittivat ammunnan. Jokainen pakeni henkensä edestä. Kaikki perheenjäsenet eivät selvinneet.

Tai sitten vaimo ja lapset lähtivät rajan taakse sotaa pakoon ja mies jäi vielä kotiin. Jossain vaiheessa viestit loppuivat, mikä merkitsee hyvin todennäköisesti, ettei perheellä ole isää enää. Lapsia on kolme, neljä, viisi tai kuusi. YK jakelee sen verran maissijauhoja ja papuja, että perhe voi syödä yhden ruuan päivässä.

Kuuntelin naisten kertomuksia itku kurkussa. Oli vaikea sanoa yhtään mitään, ettei purskahtaisi parkumaan suureen ääneen. Sitten kurssi loppui ja jouduin hyvästelemään pikku Anitankin. Siinä hän roikkui vaatteeseen kietaistuna kovin nuoren äitinsä selässä saparot eri suuntiin sojottaen. Silitin tytön poskea ja sanoin: ”Älä unohda minua!” Tiesin, etten minä ainakaan unohtaisi koskaan tuota lasta.

Jälkeenpäin kuulin kolmannelta osapuolelta Anitan isän tarinan. Hänet oli pakotettu kapinallisten joukkoihin ja hän oli ampunut ihmisen tai useitakin. Ammutun perhe tuntee miehen ja on uhannut verikostolla. Isällä ei ole paluuta kotiin eikä myöskään pakolaisleirille. Hän piileskelee jossain, kuka ties missä.

Mutta verikostajat ovat uhanneet tappaa myös vaimon ja lapset. Tämän pikku Anitan!!! Voiko se olla tottakaan??? Mikä on ratkaisu sodan ja koston kierteeseen Etelä-Sudanissa? Ei mikään muu kuin Jeesuksen risti, sillä se huutaa anteeksiantamusta, ei kostoa.

Oi Herra armahda paljon kärsinyttä Etelä-Sudanin kansaa!

PS. Jos joku haluaa auttaa Etelä-Sudanin pakolaisia Ugandan leireillä, sen voi tehdä SLEY:n kautta.