Noah soittaa tuomion vetopasuunaa

 

Varoitus, sisältää spoilereita!

Poissa on lastenraamattujen Ukko-Nooa, joka viimeiseen asti maanittelee langenneita ihmisiä arkkiin pelastumaan. Tilalla on Noah, joka tylysti ilmoittaa arkkia katsomaan tulleille Kainin jälkeläisille: ”Teille ei ole täällä mitään. Teidän aikanne on täysi.”

Pipliaseura Neliöb. 5.-18.12. MJa

Viimeistään tässä vaiheessa elokuvan kulkua on käynyt selväksi, että juutalaistaustaisen ateistin Darren Aronofskyn monitulkintaisessa Noah’ssa on kyse ainakin yhdestä asiasta: synnistä. Ihmisen pahuudesta ja verisestä väkivallasta, jota elokuvassa kuvataan roiskeita säästämättä: vedenpaisumusta edeltävän maailman täysin rappeutuneet ihmiset eivät juuri muuta osaa kuin takoa keihäitä, sotia keskenään, tappaa toisiaan ja raiskata luomakuntaa.

Islannin karuissa maisemissa kuvattu elokuva piirtää eteen tulvaa edeltäneen maan tummissa, onnistuneen kuolleissa sävyissä. Ainoana hurskaana on jäljellä Russell Crowen esittämä Nooa perheineen. Tai siltä ainakin aluksi näyttää.

Ei Raamatun kertomuksen toisinto, vaan vapaa yhdistelmä eri aineksista

Olisi enemmän kuin helppoa luetella asioita, joissa Noah poikkeaa Vanhan testamentin alkuperäiskertomuksesta, eikä aina edukseen. Listaus ohittaisi kuitenkin kaikki taiteilijan – sellainen nimittäin ohjaaja Aronofsky on – pyrkimykset sanoa jotakin elokuvansa kautta. Koska koen olevani hivenen parempi kuuntelija kuin puhuja, aion nyt kertoa, mitä luulen kuulleeni teoksen sanoneen.

Aronofsky ja toinen käsikirjoittaja Ari Handel ovat haastatteluissa selostaneet, etteivät edes ole pyrkineet kertomaan melko suppeaa Raamatun tarinaa sellaisenaan. He ovat lisänneet tarkoituksellisesti mukaan mausteita muun muassa muista Vanhan testamentin kertomuksista ja juutalaisesta midrash-kirjallisuudesta, jonka puitteissa selitetään ja kehitellään eteenpäin Raamatun kertomuksia ajoin aika mielikuvituksellisinkin keinoin.

Tätä genrevalintaa lienee alleviivattu viemällä filmiä eeppisen tuntuisen fantasiaelokuvan suuntaan taikamalmeineen ja vähän hassuine, tyylirikkoine kivienkeleineen.

Jotkut ovat löytäneet vaikutteita myös gnostilaisuudesta ja erityisesti sen vaikuttamasta juutalaisen uskonnonharjoituksen esoteerisesta muodosta, kabbalasta.

Totta on, että tarina sisältää monen moista. Sitä ei pidä ottaa Raamatun tarinan kuvitettuna versiona. Siellä tosiaan on viittauksia kabbalaan (mm. ”Zohar”-kaivos) ja gnostilaisuuteenkin. Mutta koko elokuvan lukeminen ainoastaan näiden verrattain pinnallisten symbolien läpi ei tekisi oikeutta sen kokonaissanomalle.

Tulvan täydeltä tuomiota

Mikä sitten tekee? Elokuvan kantavat teemat, joita synnin lisäksi on luonnollisesti tuomio. Jos nykyaikana kirkoista onkin katomassa perinteinen tilien tasaamisen julistus, Aronofsky vyöryttää tuomiopäivän katsojan silmien eteen hyökyaallon harjalla ja hieroo sitä naamaamme pitkään ja hartaasti.

Armon aika oli ja meni. Ihmiskunta kohtaa oikeudenmukaisen loppunsa. Synti saa palkkansa ja koittaa Herran vanhurskaan vihan päivä. Siltä ei säästy mies eikä nainen, ei lapsi eikä vanhus, ei orja eikä vapaa.

Elokuvan maisema onkin tulvan tullen kuin suoraan Gustave Dorén vavisuttavasti kuvittamasta ”perhe”raamatusta, jossa tulvavesien saartamat ihmiset epätoivoisesti kipuavat korkeimmille vuorenhuipuille, kunnes vesi huuhtoo viimeisetkin heistä pois. Nooan perheen korviin jää kaikumaan vain tuhansien hukkuvien kauhuntäyteinen huuto. Lopulta sekin vaimenee kalmankylmäksi hiljaisuudeksi.

Kiinnostavaa on, että elokuvassa tuodaan esiin moneen kertaan vuorosanoja myöten, että arkkiin päässeet ihmiset eivät ole suinkaan itsekään viattomia. Tarkkaavainen katsoja voikin bongata kunkin keskeisen hahmon lankeavan (Raamatusta poikkeavan) juonen avainkäänteissä, mutta jätettäköön näiden kohtien äkkääminen lukijalle kotiläksyksi.

Joka tapauksessa tässä tuomion julistuksessa Aronofsky on parhaimmillaan ja pauhaa voimallisemmin kuin tuhat saarnaajaa missä tahansa kirkossa.

Mutta pelkkä tuomio ei riitä teemaksi, jos aikoo ylipäänsä yhtään mitään Nooasta ja arkista sanoa. Tuho herättää näet väistämättä kysymyksen: jos Nooa perheineen oli syntinen niin kuin muutkin, millä perusteella heidät pelastettiin? Aronofskyn vastaus on: eräänlaisesta armosta.

Ihmistekoinen armo vai Jumalan riippumaton armopäätös?

Arkkiin astumisen jälkeen Aronofskyn Nooasta lopullisesti kuoriutuu eräs Vanhan Testamentin profeetta, nimittäin Joona. Kuten Niniven vastahakoinen parannussaarnaajakin, myös Nooa on päättänyt, etteivät edes ihmiskunnan rippeet ansaitse uutta mahdollisuutta.

Juonen kliimaksissa Nooa on tappamaisillaan Seemin vastasyntyneet kaksostyttäret, eli ainoat, jotka voisivat synnyttää ihmiskunnalle uuden alun. Aronofsky kuljettaa katsojaa kohtaukseen, joka väistämättä tuo mieleen Abrahamin uhraamassa Iisakia. Nooa/Joona/Abraham ei kuitenkaan pysty toteuttamaan aikomustaan vaan säästää lapset ja laskee uhriveitsensä.

Katsoja voi kysyä, onko kohtauksen tarkoitus kuvata Nooan ratkaisu jopa itsensä Jumalan omana ratkaisuna? Se huipentaisi Nooan hahmonkehityksen ja saavuttaisi suorastaan inkarnatorisia ilmoitusteologisia elementtejä: Jumalan suvereenit armoteot toteutuvat todellisen historian ratkaisuissa, eivät kaukaisessa tuonpuoleisuudessa.

Oli niin tai näin, ja vaikka kyseinen armahdusratkaisu on oikeastaan täysin looginen vaihtoehto juonessa, on se silti mielestäni elokuvan heikoin kohta ja teologinen onnahdus, josta ei kunnolla enää nousta. Nooan armahdus ei nimittäin perustu mihinkään.

On tietenkin totta, että niukassa alkuperäiskertomuksessa (1. Moos. 6-10) ei ole aivan kristallinkirkkaasti selostettu, että niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin armahdus vaatii aina uhria, jonka huipentuma ja päätös on Kristuksen sovituskuolema Golgatalla.

Nyt kuitenkaan mitään selvää taustaa Nooan armahdukselle ei oikein tarjota. Nooa vain jostain syystä heltyy ”vaimon siemenen” edessä ja valitsee armon.

Koska taiteellisia vapauksia on joka tapauksessa otettu kauhalla eikä lusikalla, uhriteeman olisi varsin hyvin voinut upottaa myös osaksi Noah’n palettia. Se ei olisi ollut vierasta Vanhalle testamentille, eikä edes koko länsimaisen elokuvan historialle, mutta ilmeisesti se oli vierasta Aronofskylle.

Elokuvan päättävässä kohtauksessa tehdään selväksi, että kyseisen ”armon” tarkoitus oli kannustaa ihmiskuntaa käyttäytymän vähän paremmin kuin ennen, mikä tietenkin herättää liian suuria kysymyksiä (millä eväillä?), samalla kun teos seesteisellä kuvakielellään haluaa jo kertoa, että nyt niihin on vastattu.

Ristiriita on häiritsevä, varsinkin kun Raamatun lehdillä välittömästi vedenpaisumusta seuraava tarina Baabelin tornista käsikirjoittajien oman todistuksenkin mukaan paljastaa, ettei ihminen oppinut mitään.

Mestariteokseksi Noah ei siis yllä, ponnisteluistaan huolimatta. Se on kunnianhimoinen yritys, joka kurottaa korkealle, mutta kompastuu viime metreillä. Elokuva on katsomisen arvoinen kokemus, mutta lopulta ennen kaikkea kannattaa lukea itse alkuperäisteos.

 

 
artikkelibanneri Uusi Tie