Naapurisuhteita

Olin palaamassa kaupasta kotiin täpötäyden ostoskärryn kanssa, kun alakerrassa huomasin suureksi harmikseni, että hissi  ei toiminut. Seuraani liittyi keski-ikäinen tuntematon mies huokailemaan kanssani. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hissi petti. Mikä nyt neuvoksi?

”Voisitko auttaa minua?”, kuulin kohta kysyväni vieraalta mieheltä. Mies kadotti puhekykynsä ja mutisi jotain olemattomaan partaansa. ”Niin, että voisitkohan auttaa?”, toistin kysymykseni tapittaen samalla miestä silmiin niin kuin luotettavalla suomalaisella nyt vain on tapana tehdä.

”Jos ottaisit tuosta päästä kiinni ja minä tästä,” näytin mallia. Mies ei saanut edelleenkään ymmärrettäviä sanoja suustaan, puhisi ja mutisi vain, mutta tarttui kuin tarttuikin kärryyn kiinni.

Ja niin sitä lähdetiin rappusia ylös, minä edellä ja mies perässä.

”Onko kaikki hyvin?”, huolehdin välillä. Vastaukseksi tuli vain käden huiskaus ja lisää mutinaa, jonka tulkitsin, että mene, mene vaan nyt siitä! Rappusissa vastaan tuli nuori mies, jolle apumieheni alkoi vuolaasti selvittää hissiongelmaa. Haistoin selvää selityksen makua ilmassa.

Jonkin askelman jälkeen yritin keventää ilmapiiriä toteamalla iloisesti: ”Osim sport!” eli ”Tässä sitä urheillaan!” Ei tehonnut sekään. No, täytyi uskoa, ettei tästä miehestä nyt vaan ollut puhekaveriksi.

Päästyämme toisen kerroksen kotiovellemme laitoin käteni sydämeni päälle, kumarsin syvään ja kiitin miestä vilpittömästi koko sydämestäni. Minun mittapuuni mukaan hän oli kunnon mies, joka oli todella kiitoksensa ansainnut. Hiki valui miesparan otsalta ja katse muualle suunnattuna hän jatkoi mitään lausumatta ripeästi matkaansa ylempiin kerroksiin.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, kuinka epäasiallisesti olin toiminut. Kiitosta lukuun ottamatta mikään ei tämän kulttuurin mukaan mennyt oikein. Ensiksikin, mies on muslimi ja häntä ei vieraan naisen olisi ollut soveliasta katsoa suoraan silmiin, saatikka laittaa kantamaan tavaroitaan. Ei olisi voinut olla huonommin hoidettua ensitutustumista!

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Suureksi yllätyksekseni miehen huntupäinen vaimo on tämän insidentin jälkeen ollut hyvinkin tuttavallinen ja ystävällisen puhelias. Hän tervehtii aina iloisesti pitemmän kaavan mukaan kysellen myös kuulumisiamme. Jopa läheiseltä työpaikaltaan heilauttaa iloisesti kättään, kun meidät pongaa.

Eikä mieskään ole ihme kyllä näyttänyt vihoittelevan, joskaan ei nyt juttusillekaan ole antautunut.  Josko ovat yhdessä todenneet meidän nyt vaan olevan niitä muukalaisia, joiden käytös voi joskus olla perin juurin sopimatonta, typerää ja naurettavaa.