Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Meillä puhdas kulta, muilla väärä raha?

 

Olen kuullut seurakunnassa monta kertaa ajatuksen siitä, millä tavalla pitäisi lukea teologiaa ja kuunnella vieraita hengellisiä ajatuksia. Yleisesti käytetään kertomusta virkailijoista, joita opetetaan tunnistamaan väärä raha. Kertomuksessa korostetaan, että virkailijat eivät yritä opetella niitä kaikkia eri piirteitä, joissa väärät rahat eroavat oikeasta rahasta: piirteitä on yksinkertaisesti liikaa opeteltavaksi ulkoa. Sen sijaan oppijat keskittyvät tunnistamaan aidon rahan mahdollisimman hyvin. Kun he sen jälkeen joutuvat kosketuksiin väärän rahan kanssa, he tunnistavat, että tästä väärässä on jotain pielessä. Samoin olisi siis oltava teologian kanssa: pitäisi kaikessa keskittyä siihen, mikä on oikeaa, jotta sen jälkeen voi tarpeen tullen tunnistaa väärän.

Esimerkin kaunis ajatus on korostaa sitä, että meidän tulee tuntea totuus mahdollisimman hyvin, jotta emme mene sekaisin kaikenmoisissa pyörittelyissä. Tässä on tietysti oma järkensä. Uskossa ja erityisesti toisten opettamisessa on yleensä tarpeellisempaa osata ohjata toisia hyvään elämään ja oikeaan uskoon kuin pystyä luettelemaan kaikki harhaopit gnostilaisuuden demiurgeista naapuriseurakunnan kolminaisuuskömmähdyksien anatomiaan. Mukana on myös suojelunhalua: kun pää alkaa täyttyä saksalaisista nimistä ja radikaalikriitikkojen historiallis-kriittisen menetelmän peruspilareista, voi olla ajoittain vaikea pitää jalkojaan Sanan kalliolla. Kun et tiedä harhaopeista, et lankea niihin niin helposti.

Dei, suomigospel, neliöb. 11.-17.6.

Ohjeen kaunis ajatus muuttuu ongelmaksi, kun siitä tehdään sensuuria. Ei siis vain sitä, että ei lueta uusateisti Dawkinsin ilkeitä kirjoja, vaan pysytään erossa kaikesta muusta kristillisestäkin kirjallisuudesta, joka ei satu olemaan oman liikkeen kosher-tuotantoa. Tämän valossa on helppo pitää epäilyttävänä niitä, jotka tahtovat tutustua myös naapuriseurakunnan kirjoittajien opetuksiin. Meillä on kaikista kirkkain valo ja puhtaimmaksi kiillotettu kulta. Me emme tarvitse ketään neuvomaan meitä – me vain sanomme, miten asiat ovat, ja sen jälkeen rullaamme eteenpäin. Miksi edes kuunnella muita, kun he ovat jo lähtökohtaisesti harhaoppisia? Se on vierasta maata, melkein filistealaisten leiriä ja Turhuuden Markkinoita, ei kannata mennä sinne tahraamaan mieltään.

Joskus joku toisesta seurakunnasta tai perinteestä oleva on saattanut nähdä kallionkolostaan Jumalan selästä jonkin vilahduksen, kun Jumala on ollut päivittäisellä matkallaan meidän luoksemme. Meidän on silloin hyvä oppia myös tämä näkymä Jumalasta. Tässä tilanteessa joudumme katsomaan myös vähän kauemmaksi ja huomauttamaan, että kristillistä kirjallisuutta on puskettu ilmoille pian kaksi vuosituhatta, joten ehkä meidän oma satavuotinen tai vähän sitä pidempi traditiomme ei välttämättä ole vanginnut Jumalan kirkkauden jokaista sädettä. Ehkä myös muiden painotalojen kirjallisuus on saanut kaapattua Herran shekinasta jokusen häivähdyksen, jota emme ole ehtineet havaita.

Vaikka herätyskristillisyydessä suhtaudutaan usein nihkeästi vanhojen kirkkojen ajatteluun, saattaa opittavaa olla myös siellä. Kun joku on neljäkymmentä vuotta pyöritellyt jotain ajatusta Jumalasta rukouksessa ja paastossa, ajatus on ainakin kuuntelemisen arvoinen. Joskus hengellisiä oivalluksia voi saada hyvinkin etäällä tutusta ja totutusta. Väitän oivaltaneeni jotain hengellisiä asioita niin äärikommunisteista kuin Harry Pottereistakin, joten ihan kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, jotta voisi oppia.

Kaikki eivät tuskaile sen kanssa, että kirjat pitäisi hyväksyttää ennen etukannen avaamista herätysliikkeen oppikomitealla. Toisessa päässä ovat he, jotka viehtyvät kaikkeen uuteen niin, että hylkäävät koko oman perinteensä kertaheitolla. Jostain toisesta teologiasta tulee meidän hengellinen Hollywoodimme, jonka viisautta jonotamme liput kädessä. Itsekin olen ollut ylistyskulttuurissa, jossa kaikkeen ennen 1990-lukua sanottuun (puhumattakaan laulettuun!) suhtauduttiin kylmäkiskoisesti. Vasta Petri Kososesta alkoi Suomen maalla oikea, Jumalan hyväksyvä palvonta – vanha menköön pois juurineen, uusi on tullut tilalle! Muistan pidelleeni kädessäni 70-luvulla painettua kirjaa, jota minulle oli suositeltu, ja miettineeni, että tätä tuskin kannattaa lukea, koska Herra ei vielä silloin puhunut väkevästi.

Ehkä tervein ratkaisu on jälleen tasapainoilla ääripäiden välissä. Jokainen uusi tuulenvire ei ole meille Pyhän Hengen kehotus jättää kaikki vanha ja muuttaa naapuriin asumaan. Toisaalta Jumalan lauman rajat menevät kauempana kuin oman hengellisen karsinan seinissä, joten joku on saattanut oivaltaa Jumalasta jotain myös seinän toisella puolella.