Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Muistan, kuinka vuosia sitten joskus lukioikäisenä kävelin pimeänä ja sateisena marraskuun aamuna kohti bussipysäkkiä ja tajusin, että marraskuu on kyllä maailman kurjin kuukausi. Ei valoa, ei lämpöä, ei lunta, vaan ärsyttävää harmautta, tihkusadetta ja koleutta. Siitä lähtien olen jotenkin yrittänyt ”pelastaa” marraskuuni keskittymällä kuun aikana tapahtuviin hyviin ja mielenkiintoisiin asioihin ja jopa ihan tietoisesti järjestämällä sille jotain odottamisen arvoista ohjelmaa.
Nykyään marraskuu on minulle melkeinpä positiivinen haaste: keksin aina uusia tapoja sen ”selättämiseksi”. Tänä vuonna vietän lähes koko kuun ulkomailla: Puolassa, Tsekissä, Slovakiassa ja Itävallassa, jos Luoja suo. Odotukseni ovat korkealla.
Ennen kaikkea toivon kokevani uusilla mailla sitä, mitä uskontunnustuksessa nimitetään pyhäin yhteydeksi. Se on yksi kristinuskon ja erityisesti katolisuuden parhaita asioita – kirkko on Jumalan maailmanlaajuinen perhe, ja voin löytää veljiä ja sisaria mistäpäin maailmaa tahansa. Nytkin uskon löytäväni Keski-Euroopasta helposti kodin, sillä kuulun Jumalan perheväkeen, ja tiedän, että näissä maissa asuu paljon hengellisiä sukulaisia.
Pyhäin yhteyden miettiminen sopiikin erityisesti marraskuuhun, joka alkaa pyhäinpäivällä ja jatkuu kuolleiden kuukautena. Se muistuttaa meitä siitä, ettei Kristus välitä meille vain yksilöllistä armoa ja pelastusta, vaan hän on kuolleista noussut Esikoinen, joka vetää meidät suureen veljesjoukkoon, Jumalan perheeseen. Eikä Jumalalla ole kahta perhettä, yhtä taivaassa ja toista maan päällä: Kristuksessahan edes kuolema ei voi erottaa meitä Jumalan elämästä (vrt. Room. 8:39, Joh. 11:25). Yksi lempikohtiani on Heprealaiskirje 12, joka jatkaa edellisen luvun tarinaa menneiden aikojen uskonsankareista. Meitä ympäröi kokonainen pilvi todistajia (12:1), ja sitten:
”Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus” (12:22-24)
Pyhäin yhteys on ennen kaikkea juuri tätä: yhteyttä, yhdessä olemista kaikkien Jumalan pyhien kanssa. Kristuksen välimieheys ei kilpaile muiden kanssa: hän on ainoa uuden liiton välimies, mutta hän ei ole yksin vaan kaikkien vanhurskaiden kanssa, jotka puolestaan ovat meidän kanssamme. Esirukousten pyytäminen perille päässeiltä pyhiltä on vain yksi luonnollinen osa pyhäin yhteyden todeksi elämistä, eikä sillä ole mitään tekemistä pimeisiin voimiin sekaantuvan okkultismin kanssa. On aivan eri asia yrittää saada kuollut sukulainen ilmestymään tai puhumaan meille poppakonstein kuin sanoa hänelle ”rukoile puolestani” tai sitten vaikka ”jos voit, niin rukoile puolestani”.
Tuonpuoleisuuteen liittyvä epävarmuus voikin johtaa meidät myös rukoilemaan kuolleiden puolesta. Jos emme tiedä, onko joku kuollut sukulaisemme päässyt perille, ainakin voimme rukoilla sitä. Näin neuvoi myös Luther, ja luterilainen kirkko onkin viime vuosina elvyttänyt kuolleiden puolesta rukoilemisen käytäntöä. Marraskuussa voimme sielunmessun ja sen monien kauniiden klassisten sovitusten sanoin rukoilla: Requiem aeternam dona eis Domine, et lux perpetua luceat eis. Ikuinen lepo suo heille, Herra ja ikuinen valkeus loistakoon heille.
Radio Dein Päivän blogi 7.11.
