Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Mandelan perintö: Anna anteeksi

 

”Hän puhuu siitä tosiasiasta, että vaatii rohkeutta antaa anteeksi. Anteeksiantaminen on erittäin tärkeä asia, hän sanoi. Ajattelen, että hän tiesi, että ellei hän antaisi anteeksi, hän olisi hengellisesti vangittuna ikuisesti. Me voimme oppia hänen elämästään rohkeuden antaa anteeksi toisille ihmisille.

Kukaan meistä ei synny vihaamaan toista – Meidät on opetettu vihaamaan ja jos ihminen voidaan opettaa vihaamaan, voidaan hänet myös opettaa rakastamaan, hyväksymään toinen ja antamaan anteeksi.” (Makaziwe Mandela 9.12.2013, BBC)

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Edellinen on vapaasti käännettynä Nelson Mandelan tyttären puhetta viime torstaina kuolleesta isästään. Mies, joka oli syyttömänä vangittuna surkeissa oloissa 27 vuotta, opettaa meitä antamaan anteeksi. Eikö hänellä olisi ollut syytä vihata ja olla katkera?

Asia, jota Nelson Mandela opettaa, on tärkein asia tätä elämää varten. Ihminen voi muuttaa vain itseään, ei muita. On kaksi tietä, jäädä katkeraksi uhriksi tai antaa anteeksi. Voimme aina syyttää olosuhteita, toisia ihmisiä, sattumaa, Jumalaa tai mitä tahansa asiaa itsemme ulkopuolella.

Miksi ihminen on aivan tavallisessa arjessa huonolla tuulella ja kiukkuinen? Yleensä, lähes aina, vika on jonkun toisen. Perheessä syyllinen pahaan oloon on helposti oma puoliso. On niin helppo väittää, että syy huonoon mieleen on siinä, kun taas se teki niin ja näin ja on sellainen ja tällainen. Vanhemmat suuttuvat omille lapsilleen, kun he eivät pidä kiinni perheen yhteisistä pelisäännöistä. On niin helppoa olla hermostunut taloudellisista huolista tai työn tuomasta stressistä. Tästä seuraa jälleen ärähtelyä ja kiukuttelua kaikille lähellä oleville synkkyyden keskeltä. Perustava sisäinen mekanismi on siis yksinkertainen. Vika on muiden, ei minun. Asian voi helposti laajentaa työpaikalle, seurakuntaan, harrastuksiin ja oikeastaan ihan kaikkeen. Minulla on paha olla, koska tuo toinen on tuollainen. Meidän ei tarvitse olla vuosisadan suuria vapaustaistelijoita käydäksemme taistelua. Taistelu alkaa omasta sydämestämme.

Toisia syyttelevä suhtautuminen elämään on raskasta. Jos minun sisäinen hyvinvointini riippuu aina vain toisesta ihmisestä, en ikinä ole onnellinen. Jokaisesta perheestä, työpaikasta, seurakunnasta ja porukasta löytyy aina se toinen, jonka tähden minun elämäni menee pilalle. Ääritapauksessa löytyy kiusaaja, orjuuttaja, vainoaja ja vangitsijakin. Etenkin silloin voisi ajatella, että elämä helpottuisi jos toinen muuttuisi. Mutta suunta on väärä. Me emme aina voi muuttaa olosuhteita emmekä milloinkaan toisia ihmisiä. Jokaisella ihmisellä on vastuu omasta itsestään, vastuu siitä, että voi antaa anteeksi ja päästää menemään. Tämä vaatii rohkeutta, kuten Mandela sanoi.

Toisille anteeksiantaminen vaatii rohkeutta, koska todellinen anteeksiantaminen on seurausta siitä, että saa itse ensin anteeksi. Että voi itse saada anteeksi, täytyy pyytää anteeksi. Tämä vaatii rohkeutta, koska anteeksipyytäminen tarkoittaa omien syntien ja oman pimeyden tunnustamista. Koska ihmisten kanssa sovinnon tekeminen ei aina onnistu, siksi tämän ensimmäisen ja perustavan anteeksiantamuksen täytyy tapahtua jokaisen ihmisen ja Jumalan välillä.

Koska minä olen saanut anteeksi suuret syntini, on minulla vara antaa anteeksi niille, jotka minua kiusaavat ja kohtelevat kaltoin. Voin päästää menemään. Anteeksiantamuksesta syntyy yhteys ihmisten väille. Nelson Mandelan opetus on kristinuskoa aidoimmillaan.

”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa.” (Kol 3:13)