Niinpä, lapsosen tie. Juuri tähän vuodenaikaan tarvitaan lukuisia enkeleitä turvaamaan koululaisten kotimatkaa. Normaali arki on alkanut, lasten kirkkaat äänet kaikuvat teillä ja pihapiirissä. Jotain sykähdyttävää on kuulla heidän selittelyään, kun isot reput selässä ollaan jälleen matkalla kohti tulevaisuutta. Sitä, jonka me aikuiset olemme heille varanneet, tasoittaneet tai mutkistaneet. Välillä tuntuu, että puhutaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja yksinäisyydestä ikään kuin se olisi heidän vika ja ongelma. Kun etsitään hoitomuotoja ei suunnata tarpeeksi katsetta lasten elämänolosuhteisiin. Miten paljon heidän pitää kestää ja jaksaa vanhempiensa epäonnistumisia ihmissuhteissa ja elämänhallinnan puutteessa ja yhteiskuntamme vaatimusten alla.

Jokainen vanhempi tietää, että lapsen syntyminen pakottaa aloittamaan monta asiaa alusta. Kaikki ovat vastasyntyneitä, niin isä, äiti kuin esikoinenkin. Ei ole aikaisempaa kokemusta, vaikka olisi lukenut monta kasvatuskirjaa tai olisi saanut kasvaa suuren perheen keskellä. Lapsi yllättää aina olemalla omaa lajia, omassa aikataulussa, kysymättä vanhemmilta lupaa. Hän on tavallaan se ”pomo”, jonka rytmin mukaan pitää vanhempien jaksaa. Asetelma on alusta saakka haasteellinen ja epäoikeudenmukainenkin. Toisten lapset nukkuvat yöt, toisten eivät. Toisten lapset ovat valoisia alusta saakka, toisten haastavia heti alkumetreiltä aikuisuuteen saakka. Me emme valinneet heitä eivätkä he meitä. Kuitenkin lapsi uskotaan aikuisen käsiin, luotetaan niiden kantovoimaan niin pitkälle kuin on tarvetta. Ne kädet eivät aina jaksa kantaa, siksi vanhemmilla tulisi olla tukenaan muita käsiä ja mikä parasta olisi myös luottamus Taivaan Isän käsiin.

Nyt isoäidin roolista katsottuna näkee monia asioita jotenkin selvemmin. Sitä näkökykyä olisin tarvinnut heti esikoisen syntymän jälkeen. Olisin kenties ollut rennompi, yrittänyt kasvattaa vähemmän ja nauttinut enemmän. Nyt on laajempaa perspektiiviä, luottaa selviytymisen ihmeeseen kaikesta huolimatta. Alkaa ymmärtää pienen lapsen erityispiirteitä, joita ei tarvitse muokata tai yrittää poistaa. Eikä tarvitse hätääntyä, ellei kaikki mene ns. sääntöjen mukaan. Elämä itsessään ei kuitenkaan koskaan mene sääntöjen mukaan, vaan kypsyy yllätysten, tappioiden ja pimeiden laaksojen vaellusten kautta. Sielläkään en pelkäisi mitään pahaa, sillä en ole yksin.

Isovanhemmuus ei vaadi omia perillisiä.

Jos lapsi joutuu vaihtamaan kotia, koulua, paikkakuntaa tuon tuosta syytä tai toisesta, mieli ja sielu varmasti hätääntyy. Monen turvaverkostona on isovanhemmat, mutta kaikille ei syytä tai toisesta ole. Mutta sydämellisiä, lapsia rakastavia varamummoja ja vaareja voisi löytää istumaan koulun pihapiiriin. Heidän luokseen voisi mennä juttelemaan, halaamaan, itkemään ja kokemaan rakkautta. Isovanhemmuus ei vaadi omia perillisiä, vaan viisas ikäihminen voi jakaa sopivasti lapsen ja nuoren kaipaamaa turvaa. Varmasti tätä toimintaa onkin jo toteutettu.

Kun Jeesus kohtasi lapsia, hän antoi heille erityisen arvon. Sattumalta, tai pienenä yksityiskohtana tätä kohtaamista ei ole kirjattu Raamatun lehdille, vaan avaamaan aikuisten silmät ymmärtämään lapsen arvoa. Jeesus rakastaa lapsia edelleen ja haluaa näin puhutella meitä myös tarkistamaan omia asenteitamme. Kun me aikuiset tänä syyskautena kuljemme koulujen ohi, siunatkaamme siellä touhuavia lapsia, syrjässä olevaa nuorta, opettajia. He tarvitsevat meidän esirukouksiamme ja näin olemme vaikuttamassa koko maamme tulevaisuuteen. Meillä ei ole muita kuin he luomaan huomista Suomenmaata. Pienen lapsen silmissä voi heijastua tuleva pääministeri tai opettaja, maanviljelijä tai optikko… Kuka tahansa, mutta äärettömän arvokas ihminen, arvostettu persoona. Jospa näkisimme heidät näin ja se heijastuisi takasin meidän katseissamme ja käytöksessämme.