Kun rakkaus ei enää auta

“Ihmistä ei voi pelastaa itseltään. Jos yrität leikkiä pelastajaa, menetät kaiken. Et koskaan voi parantaa satutettua. Et voi sitoa haavoja jotka hän on saanut itsekkäiltä vanhemmiltaan, katalilta entisiltä rakastajilta, pedofiileiltä, tyranneilta, köyhyydestä… Et voi tehdä tekemättömäksi henkisiä haavoja, laastaroida vanhoja arpia tai parantaa menneisyyden kolhuja hellyydellä. Et saa tuskaa katoamaan…. Et saa kohtalon kolhimaa, maailmaa vihaamaan oppinutta ihmistä lopettamaan taisteluaan maailmaa vastaan ….Mitä pidempään rakastat särkynyttä ihmistä, sitä enemmän satutat itseäsi.” 

Nämä Lydia Lunchin, Narcisa kirjan esipuheeseen kirjoittamat sanat pysäyttivät minut. Ne jakavat edelleen mieleni ja sydämeni, saavat minut pohtimaan sanojen paikkansapitävyyttä. Olemme tottuneet ajattelemaan että x määrä rakkautta parantaa x määrän tuskaa ja elämässä koettua kärsimystä. Mutta parantaako oikeasti? Vai onko niin, että rakkaus vain laastaroi tuon tuskan ja kärsimyksen hetkellisesti?

Omassa työssäni olen viimeisen viiden vuoden aikana kohdannut enemmän tuskaa kuin olisin ikinä halunnut. Raiskattuja ja kidutettuja naisia. Mielenterveytensä ja psyykkisen toimintakykynsä menettäneitä tyttöjä. Nuoria äitejä, jotka eivät enää ikinä saa pitää omaa lastaan sylissään. Naisia, jotka joutuvat pelkäämään ja heräämään omaan huutoonsa koko loppuelämänsä. Ja tämä kaikki vain siksi, että joku mies tuolla jossakin halusi ostaa seksiä, ja tuo toinen mies tuolla jossakin keksi tavan ansaita valtavat määrät rahaa myymällä naisen tuolle toiselle miehelle. Lukuisille toisille miehille.

Minä ajattelin, alussa, että pystyisin parantamaan nämä naiset. Että pystyisin olla loputtoman kärsivällinen, loputtoman rakastava, loputtoman anteeksiantava. Ajattelin että heidän kokemuksensa olisi jollain tapaa korjattavissa. Mutta miten mikään määrä rakkautta voisi tuoda takaisin sinulta vietyjä lapsia? Miten mikään määrä rakkautta voisi koskaan hävittää kehon muistista niitä satoja ja tuhansia kertoja, kun joku on tunkeutunut kehoosi, satuttanut, riistänyt, tuhonnut? Miten mikään määrä rakkautta voisi vakuuttaa sinut, että niin ei enää ikinä tapahdu?

Nyt ajattelen, ainakin osittain, kuten Lydia Lunch. Ajattelen, että haavoitettu löytää aina keinon levittää tuskaa ympärilleen. Että hän on kuin tunteiden tsunami, joka tuhoaa elämän ympäriltään. Roihuten leviävä tulipalo, joka korventaa kaiken ja jokaisen tieltään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näitä ihmisiä pitäisi lopettaa rakastamasta. Se ei tarkoita, että kukaan heistä ei selviäisi. Se ei tarkoita, että olisin itse ikuisesti sidottu näiden naisten helvettiin, kykenemätön pyristelemään irti niin halutessani.

Näiden naisten hätä, samoin kuin niin monien muiden ihmisryhmien ja yksittäisten ihmisten hätä pitäisi olla meille hälytysmerkki. Hälytysmerkki siitä, että meidän yhteiskunnassamme joku on pahasti pielessä. Sen pitäisi saada meidät tajuamaan, että tämä elämä on liian monelle ihmiselle joko konkreettinen tai mielensisäinen vankila, bordelli, kidutuskammio tai muuten vain ääretöntä tuskaa tuottava elementti. Ja tuon havainnon keskellä meidän pitäisi kysyä itseltämme, mitä me voisimme tehdä eri tavalla tuota tuskaa vähentääksemme?