Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaAuditorion pitkät pöydät on koristeltu maljakoin. Kukat ovat kuin pieniä värilammikoita askeettisen asiallisessa kokoustilassa. Pujottelen istumaan vapaana olevalle paikalle seurakuntien vastuunkantajille suunnatussa Elinvoimaisuudesta uuteen kasvuun -konferenssissa Teopoliksessa, Tampereella.
Kuuntelen innostunutta ja innostavaa luennoitsijaa, joka kuvailee terveen, elinvoimaisen seurakunnan tunnusmerkkejä. Elinvoimainen seurakunta on täynnä odotusta, kiitollisuutta, energiaa ja intoa. Seurakuntalaiset ovat sitoutuneita ja osoittavat rakkautta toisiaan kohtaan. Uusia ihmisiä tulee jatkuvasti Jeesuksen luokse ja lähtee seuraamaan häntä, ja siksi seurakunnassa voi välillä vallita kaaos. Mutta se on hinta, joka ollaan valmiita maksamaan siitä, että saadaan olla mukana jossakin aivan erityisessä. Koetaan, että seurakunnalla on aidosti merkitystä ympärillään olevassa yhteisössä ja laajemminkin. Yhdessä ollaan valmiita ottamaan riskejä, koska halutaan olla mukana siinä mitä Jumala on tekemässä.
Seinälle puhujan taakse on heijastettu suurin vihrein kirjaimin sana veritas. Totuus. Quid est veritas? Mikä on totuus? kysyi Pilatus. Sama kysymys hiipii omaan mieleeni. Seurakunta muodostuu meistä. Ei voi arvostella seurakuntaa ulkopuolelta, ikään kuin ei olisi itse osa sitä. Seurakunta koostuu ihmisistä, ja minä olen yksi heistä. Elinvoimainen seurakunta koostuu elinvoimaisista ihmisistä. Olenko minä sellainen?
Mietteissäni ojennan käteni koskettamaan edessäni olevaa kukkaa ja hätkähdän. Tekokukka on kova ja kuiva kosketukseni alla. On kuin koskettaisin omaa sydäntäni.
En tiedä, onko salin somistus tarkoituksella toteutettu tekokukin, mutta niiden hiljainen rivistö tuntuu vahvistavan päivän sanomaa. Siinä ne ovat: täydellinen muoto, täydellinen väri – ja kuitenkin jotakin puuttuu. Tuoksu, pehmeys, hehku. Ohikiitävään hetkeen lahjana saatu kauneus. Niiltä puuttuu elämä.
Tutun laulun alkusäkeet alkavat kummuta muistini kätköistä: Huutaa sydämeni Kyrie eleison. Kuinka kuihdun sekä kalkkeudun! Istun toisten konferenssiin osallistujien joukossa, ja oma sydämeni huutaa samaa rukousta: Missä on minun elinvoimani? Olenko hereillä? Olenko edes elossa?
– Pyhä Henki voi herättää seurakunnan eloon, kuulen luennoitsijan sanovan.
Äkkiä näen silmieni edessä kohtauksia vanhoista saduista. Prinsessa Ruusunen nukkui sata vuotta, mutta hän heräsi, kun prinssi tuli ja suuteli häntä. Lumikin tilanne oli vielä toivottomampi: hän oli kuollut. Mutta prinssin suudelma herätti hänetkin. Prinssin suudelma herättää prinsessan. Aslanin lämmin hengitys tuo velhon kivipatsaaksi loihtimat narnialaiset takaisin elämään. Ja Pyhän Hengen henkäisy herättää eloon hiipuvan, kuolevan seurakunnan. Ja seurakuntalaisen. Minutkin.
Mikä on totuus? Kaikki alkaa siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Totuus tekee joskus kipeää, mutta vain totuus tekee vapaaksi. Se on ensimmäinen askel myös seurakunnan elinvoimaisuuden polulla.
Lähtötelineenä voisi olla vaikkapa tuo Jaakko Löytyn reilun rouhea, laulun muotoon puettu rukous. Mieti, kuinka vapauttavaa olisi olla kerrankin raatorehellinen ja laulaa tällä tavalla yhdessä toisten kanssa. Lauluhan menee näin, muistatko vielä:
Huutaa sydämeni Kyrie eleison,
kuinka kuihdun sekä kalkkeudun!
Kanssa toisten tässä laulaen mä seison.
Herra, edessäsi uudistun,
Herra, edessäsi uudistun.
Monet harharetket tieltä meidät suistaa,
kanssa toisten etees kumarrun.
Nyt on minunkin jo paras tämä muistaa,
että edessäsi uudistun,
että edessäsi uudistun.
On niin riemullista saada ottaa vastaan
tämä virvoittava lahja sun.
Enkä muuta voi kuin kiittää ainoastaan,
sillä edessäsi uudistun,
sillä edessäsi uudistun.
