Kristillinen seksuaalietiikka murroksessa?

 

“Kirkko tukee tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen kautta järjestöä, jonka puheenjohtaja kannattaa bordelleja ja kaiken seksityön dekriminalisointia”.

“Piispa Irja Askola palkitsi vuoden homona alaikäisen pojan”.

Kalajoen Krist. opisto Neliöb. 8.-21.4.

“Pornon käyttö on täysin hyväksyttävää myös kristitylle”.

“Avioeron läpikäynyt mies ei voi toimia uskottavasti pappina”. 

“Ydinperhe on ainut oikea perhe”

Oheiset lauseet ovat oikeasti tapahtuneita, faktoihin perustuvia,  julkisesti tehtyjä tekoja. Ne ovat julkisesti ääneen sanottuja, lausuttuja tai kirjoitettuja asioita.

Viime vuosina eri uskontojen ja kirkkokuntien polttaviksi kysymyksiksi ovat näyttäneet nousseen erityisesti seksuaalieettiset kysymykset. Yksi suurimmista ongelmista tuntuu olevan kysymys siitä, onko seksuaalietiikka se alue, jolla uskonnot kaikkein vakavimmin loukkaavat ihmisoikeuksia.

Muun muassa luterilaiset kirkot ovat strategiassaan sitoutuneet tekemään työtä ihmisoikeuksien edistämiseksi, mutta samaan aikaan suurimmat ongelmat luterilaisen kirkon sisällä näyttävät liittyvän juuri seksuaalietiikkaan, tasa-arvokysymyksiin ja perhe-etiikkaan.

Suomen ev.lut. kirkon piispojen perhe-elämää ja seksuaalikysymyksiä käsittelevä kannanotto Rakkauden lahja jättää seksuaalieettiset ratkaisut melko pitkälle ihmisille itselleen, eikä normatiivista mallia esitetä. Sen sijaan kannanotto näyttää pikemminkin tunnustavan kristittyjen moniäänisyyden seksuaalieettisissä kysymyksissä. Näyttää siis siltä, että evankelisluteriainen kirkko ei yhteisönä kykene enää tarjoamaan selviä seksuaalieettisiä normeja, jolloin siltä puuttuu myös selkeä seksuaaliteologia. Siksi esimerkiksi kirkon työntekijöiden on yritettävä sanoittaa sitä itse, ja tuon sanoittamisen moniäänisyys näkyy kirkossamme seksuaalieettisenä murroksena, jonka seurauksena jokainen tekee asioista omat tulkintansa, ja eri tavoin ajattelevat ottavat yhteen niin lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa kuin kirkon lehtereillä.

Alussa esiin nostamani lauseet ovat tästä kaikesta hyvä esimerkki. Osalle kristityistä ne ovat käsittämättömiä tekoja, päätöksiä ja kannanottoja, jotka sotivat kirkon omia arvoja vastaan ja kertovat kristillisen uskon vesittymisestä ja kirkon rappiosta. Osalle puolestaan ne  merkitsevät kirkon eteenpäin menoa, sekä merkkiä siitä että yksilöiden ei enää tarvitse sitoutua eikä sopeutua kirkon ikiaikaiseen seksuaaliopetukseen, joka usein mielletään kielteiseksi ja vanhanaikaiseksi.

Seisoi kristitty sitten kummalla puolella tahansa, merkille pantavaa näyttää olevan se, että kirkko ei enää kykene ottamaan uskottavaa tai edes yhtenäistä kantaa seksuaalieettisiin kysymyksiin. Yhtä merkille pantavaa on se, että kirkko ei kykene edes seuraamaan omia ohjeistuksiaan.

Tästä kaikesta on seurannut se, että harva uskaltaa enää sanoa toiselle ihmiselle tai instituutiolle seuraavaa lausetta: “Se mitä teet on väärin”. Kaikista surullisinta on kuitenkin se, että yhä harvempi uskaltaa enää sanoa mihin itse uskoo, etenkin jos tuo oma usko rajoittaa tai ohjaa jollain tavoin mahdollisuuksia valita.

Nyky-yhteiskunnassa kaikki pitää hyväksyä, ettei yksilön vapautta saati ihmisoikeuksia loukata. Harmi vain että tuo yksilönvapaus ja ihmisoikeudet koskettavat useimmiten sitä vahvempaa osapuolta ja hänen etuaan. Heikomman oikeuksista ei välitä kukaan.