Kriisitietoisena uuteen vuoteen

Kylmän sodan päättymisen jälkeinen yhteiskunnallinen optimismi ja kehitysusko vaihtui yllättävän nopeasti epävarmuuteen. Hämmentyneinä on jouduttu seuraamaan valtionjohtotason kovaa kieltä, suoranaista uhittelua ja voiman näyttöjä. Kuka valtaa niemiä, kuka lähettelee raketteja naapureiden aluevesille, kuka uhkaa murskata verisesti vihollisensa. On kuin ihmiskunta ei kestäisi rauhanaikaa. Henkinen ja aineellinen varustautuminen monenlaisiin uhkakuviin kiihtyy. Uudet maanosat nostavat päätään niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Rauhan rukoukset nousevat taas puristamatta huulille.

Kirkon tulisi olla uskon, rauhan ja yhteyden yhteisö, mutta myös se näyttää säröilevän sisältäpäin. Luterilaista kirkkoa on kutsuttu sanan kirkoksi, vaikka yhä useammin Raamatun arvovalta näyttää olevan kevyttä tavaraa yhteiskunnallisen suosion rinnalla. Maailmaan mukautuminen on lyhytnäköistä eikä se tuo koskaan siunausta tullessaan. Raamatun arvovaltaa koetellaan yksittäisissä kysymyksissä kerrallaan. Nyt myrskyn silmässä on kristillinen avioliitto.

Ennen kirkko taisteli ulkopuolella pauhaavaa maailmaa vastaan, nyt maailma pauhaa kirkon sisällä klassista kristinuskoa vastaan, usein papin tai piispan pukuun pukeutuneena. Raamatun vastainen uusi käsitys avioliitosta markkinoidaan ”avioliittokäsityksen laajentamisena”. Laajennetaanko seuraavaksi jumalakäsitystä ja pelastuskäsitystä? Vai käsitystä avioliiton solmivien sopivasta lukumäärästä? Muutospyrkimyksiä ei tosin enää edes yritetä perustella Raamatulla, vaan lakipykälillä tai tasa-arvolla. Koska Jumalan sana, kirkon ainoa tehokas ase, on laskettu käsistä jo ennen ensimmäistäkään kunnon taistelua, kirkko kykenee enää hidastamaan, ei estämään, sille tuhoisia muutoksia.

Ajan merkki on se, että viidestä arkkipiispaehdokkaasta vain yksi ilmoittaa pitäytyvänsä ehdottomasti kristillisen kirkon avioliittokäsitykseen. Se on hyvin erikoista, onhan paimenvirkaan vihitty sitoutunut pappisvalassaan Raamattuun niin uskossa kuin elämässä. Avioliiton laajentamisen myötä kirkko vain marginalisoisi itsensä yhä kauemmas kristikunnan valtavirrasta ja selkeästä raamatullisuudesta. Ekumeniapuhunta muuttuisi saman tien entistä katteettomammaksi.

Kirkko on ja pysyy armahdettujen syntisten yhteisönä. Kukaan ei kaipaa synnittömien kirkkoa eikä sellaista tule maanpäällä koskaan olemaan. Juuri syntisyytensä vuoksi sen tulee kysellä arkana Jumalan tahdon tietä ja etsiä Raamatusta vastauksensa. Ajan hengen puristuksessa kirkko ja yksittäinen kristitty joutuu kyllä kipuilemaan monien kiusausten, koetusten ja syntien kanssa. Tulee voittoja ja tappioita. Mutta hyvin vaarallinen askel otetaan silloin, kun päätetään toimia vastoin selkeää Raamatun opetusta. Laajennettu avioliittokäsitys on juuri sellainen askel. Eikö enää pelätä edes Jumalaa?

Bob Dylan runoilee laulussaan Ring Them Bells nukkuvista paimenista ja vuorille eksyneistä lampaista ja kehottaa soittamaan kelloja kuuroille ja sokeille ja niille, jotka ovat vielä jäljellä. Rintamalinja on pitkä, taistelu ankara ja etäisyyttä oikean ja väärän välillä jatkuvasti murretaan, laulaa Dylan.

Mutta kirkon kellojen soitto ei taida enää riittää suunnanmuutokseen. Kuka aloittaisi myrskykellojen soiton?

 

Aiheet

,