Kirkolliskokousedustaja Arto Antturi: Tolkkua avioliittokeskusteluun

Tällä kertaa asialla on RV-lehden Heikki Salmela, joka uutisoi Jouni Turtiaisen marraskuun kirkolliskokouksessa tekemää kompromissiehdotusta. Juttu on kohtuullisen asiallinen muutamaa ihmetystä lukuun ottamatta. Salmela siteeraa myös minua, mutta ei ole ollut minuun yhteydessä. Ehkä tuli kiire.

Jutussa Salmela kertoo minun antaneen tukeni Turtiaisen ehdotukselle ja siteeraa kirkolliskokouksessa pitämääni puhetta. Puheenvuoroni oli itsenäinen kannanotto, ei kannatuspuheenvuoro Turtiaisen ehdotukseen. Juuri ennen puhettani Turtiaiselle myönnettiin lyhyt kommenttipuheenvuoro, jossa hän esitti oman ehdotuksensa. Toki olimme Jounin kanssa samoilla linjoilla, koska olimme epävirallisesti keskustelleet asiasta jo matkalla.

Elämä artikkeli, kestotilaustarjous

Heikki Salmelan mukaan ”Antturi perusteli tukeaan kompromissiehdotukselle muun muassa sillä, että kirkon vallitseva avioliittokäsitys ei saa joutua yhteiskunnassa lainsuojattomaan tilaan”. Sitaatin tarkoitusta on tässä yhteydessä mahdotonta ymmärtää. En perustellut tukeani kompromissiehdotukselle, vaan kuvasin niitä reunaehtoja, joiden olisi täytyttävä, jotta eri mieltä olevat osapuolet voisivat toimia samassa kirkossa. Äärikonservatiivien mielestä tosin tällaisten reunaehtojen etsiminen on turhaa, koska eri mieltä olevien kantaa ei heidän näkökulmastaan tarvitse ottaa huomioon.

Olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että juuri reunaehtojen pohdinta on välttämätöntä. Osa piispoista, papistosta ja seurakuntalaisista on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että kirkon olisi muutettava avioliittokäsitystään. Toinen osa – minä mukaan lukien – on sitä mieltä, että missään tapauksessa tähän ei ole tarvetta eikä syytä. (Molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että toinen osapuoli on väärässä, mutta sehän ei asiaa ratkaise.) Osalle riittää, että asia päätetään valtapoliittisesti riittävällä äänimäärällä, eikä keskusteluyhteyttä tarvita. Osalle – minä mukaan lukien – on tärkeää, että jonkinlainen keskusteleva yhteys säilyy.

Yhteyden edellytyksenä tulisi määritellä ne vähimmäisvaatimukset (reunaehdot), joiden olisi täytyttävä. Meidän perinteisesti ajattelevien reunaehtona mitään sellaista ratkaisua ei voida hyväksyä, jonka vuoksi kantamme asettuisi yhteiskunnassa lainsuojattomaan tilaan. Tämän vuoksi kirkko ei voi luopua nykyisestä avioliitto-opetuksestaan. Jos se siitä luopuisi ja antaisi luvan samaa sukupuolta olevien parisuhteen kirkolliselle siunaamiselle, perinteinen avioliittokanta voitaisiin lain edessä tulkita syrjiväksi ja ihmisoikeuksien vastaiseksi. Miksi näin? Koska kirkoilla on yhteisöinä laajasti tunnustettu oikeus itsenäisesti päättää, mitä ne avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta säätävät. Jos kirkko ei tätä oikeutta käytä, valtion laki velvoittaa.

Erimielisyyden vallitessa kaikkein vaikeinta – ja kaikkein rakentavinta – on pyrkiä ilmaisemaan vastapuolen kanta sillä tavalla, että myös vastapuoli voi sen hyväksyä. Tätä eivät kaikki konservatiivit ja niin kutsuttujen herätysliikkeiden edustajat osaa eivätkä halua tehdä. Sama pätee tietysti myös intomielisiin avioliittokäsityksen murentajiin. Omaa kantaansa on helppo toistella.

Näen, että muutosta haluavien kannalta reunaehtona on, että kirkko selkeästi tunnustaa vallitsevan tilanteen. Suomessa samaa sukupuolta olevat kirkon jäsenet voivat laillisesti solmia avioliiton. Osa kirkon papistosta kokee kristillisen vakaumuksensa mukaiseksi ilmaista tukensa heidän valinnalleen. Heidän näkökulmastaan kirkon olisi välttämätöntä määritellä sellainen toimintatapa, jossa kirkko tunnustaa tämän vallitsevan tilanteen ja antaa siihen toimintamallin. Jos tällaista tosiasioiden tunnustamista ei saada aikaan, yhteyttä ei synny, näin oletan.

Jouni Turtiaisen ehdotuksessa nämä reunaehdot täyttyisivät. Kirkko säilyttää oman avioliittokäsityksensä, eikä vihi eikä siunaa samaa sukupuolta olevia pareja. Samalla kirkko tunnustaa, että sen jäsenet voivat lain edessä solmia tällaisia liittoja. Papille voidaan erikseen pyydettäessä anoa lupa toimittaa tällaisen pariskunnan siviilivihkiminen.

Kompromissiehdotuksessa on isoja heikkouksia ja se on helppo ampua alas. Olisi hyvin poikkeuksellista, että valtio myöntäisi vihkioikeuden yksittäiselle papille siviilivihkimisiä varten. Tällaisesta ei käsittääkseni ole mitään ennakkotapausta, joten ajatus on siviilioikeudellisesti outo. Toinen ongelma liittyy nimenomaan kirkon avioliittoteologiaan, minkä herätysliikepapitkin ovat huomanneet. Pitäessään kiinni naisen ja miehen avioliitosta kirkko siis kuitenkin myöntäisi, että pappi voi julkisesti ja perustellusti opettaa ja toimia toisin. Toivottavasti kukaan ei kuvittele, että en ymmärrä näitä ongelmallisia näkökohtia.

En siis ole kovinkaan toiveikas esitetyn kompromissin toteutumisesta. Siitä huolimatta se on merkittävä avaus. On tutkittava kaikki mahdolliset ja mahdottomat ratkaisumallit. Siitä huolimatta, että avioliittokäsityksen muuttajat ovat mielestäni pahasti väärässä, olen täysin valmis toimimaan heidän kanssaan ja etsimään yhteistä tietä eteenpäin. Pidän heitä aitoina kristittyinä ja Kristuksen ruumiin jäseninä siinä missä itseänikin. Kirkolliskokouksen jäsenenä minun tehtäväni on pyrkiä etsimään ratkaisuja. Tyydyn totta kai siihenkin, että ratkaisua ei lopulta löydy. Mutta en tyydy siihen, että sitä ei tosissaan etsitä.