Vanhassa testamentissa on puhutteleva vertaus, jonka profeetta Natanin kertoi kuningas Daavidille, kun tämä ensin makasi Batseban ja seuraavaksi tapatti tämän miehen Urian voidakseen salata syntinsä (ks. 2. Sam. 11–12). Vertaus kertoi kahdesta miehestä, rikkaasta ja köyhästä: ”Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut.” Kerran rikkaan luokse tuli vieras, jolle hän ei raskinut valmistaa ruokaa omasta kirjastaan. Niinpä otti köyhän miehen ainoan karitsan, teurasti sen ja teki siitä vieraalleen aterian.
Rikkaus ja valta olivat turmelleet rikkaan sydämen. Häntä ei köyhä voinut uhata, ei vaikka oikeus oli hänen puolellaan. Tämän tietäen rikas mies saattoi huoleti ottaa itselleen sen vähän, mitä köyhällä oli. Ja olihan rikkaalla myös hyvä syy. Vierasta piti kestitä, muu olisi häpeäksi. Rikas toimi kuin henkilö, joka tietää, että hän ei joudu vastaamaan teostaan. Samoin kuningas Daavid oli röyhkeästi käyttänyt valtaansa tyydyttääkseen himonsa ja maksattanut hinnan niillä, joilla ei ollut keinoja suojata itseään. Mutta Jumala näki sydämeen, eikä hänen tuomionsa kulkenut Daavidin ohi.
Vertaus kuvaa hyvin kirkkotaistelun dynamiikkaa, jonka keskellä olemme Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkolla on miljardiomaisuus, toistakymmentätuhatta työntekijää, valtavasti rakennuksia ja ehtoollisjumalanpalveluksia sadoissa seurakunnissa. Tämä kirkko on vienyt siitä vähää, mitä kirkon jäsenten veroista on mennyt muutamille lähetysjärjestöille. Niille on tehty vaikeaksi käyttää kirkon tiloja, messutoimintaa yritetään ajaa alas ja papit ovat vaarassa joutua kurinpitotoimien kohteeksi. Näitä ratkaisuja tavataan perustella suuremmalla hyvällä, kuten yhdenvertaisuudella tai tasa-arvolla — luonnollisesti arvoliberaalin agendan ehdoin tulkittuna. Niillä voidaan oikeuttaa harhaanjohtava uutisointi järjestöistä, seurakuntayhtymien perusteettomat päätökset talousarviomäärärahojen leikkauksista tai piispainkokouksen keinotekoinen tulkinta lähetyksen perussopimuksesta. Rikas on rikastunut köyhän kustannuksella.
VT:n tarinan keskushahmot ovat profeetta, joka toi Jumalan sanan kuninkaalle, ja kuningas, joka sanan kuulleessaan katui syntiään ja teki parannuksen. Kertomus panee kysymään: Voisiko sama tapahtua Suomessa?
Lapsi ei enää saanut vanhemmilta sitä, mitä hän tarvitsi.
Kirkkotaistelu on piirtänyt mieleeni toisenkin tarinan. Se kertoo pojasta, joka kasvoi kodissa vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Kodissa vallitsi harmonia ja rakkaus, kunnes eräänä päivänä vanhempien asenne poikaa kohtaan muuttui. Arvostus vaihtui arvosteluun, huolenpito hyljeksintään. Lapsi ei enää saanut vanhemmilta sitä, mitä hän tarvitsi. Oma mukava huone vaihtui ullakon tuuliseen nurkkaan. Lapsen piti selvitä rikki kuluneilla vaatteilla ja keittiön pöydälle jääneille tähteillä. Hänelle määrättiin sääntöjä, jotka eivät koskeneet muita ja niiden toteutumista vanhemmat tarkoin valvoivat. Sisaruksillakin oli tehtäviä yhteisessä kodissa, mutta niistä lipsumiseen vanhemmat suhtautuivat ymmärtävästi.
Kun lapsi valitti kokemastaan vääryydestä, vanhemmat hermoistuvat, käskivät hänen olla hiljaa ja hyväksyä rangaistukset. Hänhän oli valinnoillaan aiheuttanut ne. Vanhemmat sanoivat, että lapsen pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä hän sai. Joku sisaruksista oli jo vaatinut, että pojalta pitäisi takavarikoida se vähä, mitä hänellä vielä oli. Jos vanhempia piti moittia jostain, niin liiasta lepsuilusta ja kärsivällisyydestä niskoittelevaa poikaa kohtaan.
Myös jotkut sisarukset kohtelivat lasta kaltoin. Tämä saattoi vastata kovalla sanalla tai nyrkin iskulla. Silloin muiden tuomio välitön ja ankara. Lyötyä he sen sijaan hellivät syvästi säälien. Joskus lapsi itki, kun sydäntä tai jäseniä särki. Sen nähdessään vanhemmat ja sisarukset pilkkasivat häntä: ensin uhmaa, seuraavaksi uhriutuu.
Lopulta lapsi alkoi suunnitella pakoa kodista. Ne, joille hän uskalsi kertoa suunnitelmastaan, eivät ymmärtäneet häntä. Päinvastoin. Yksi syyllisti lasta: hän oli tottelematon ja rikkoi kodin säännöt. Hänen pitäisi muuttaa käytöstään. Toinen nuhteli: ”Kodissamme asuu yhtenäinen perhe. Aiotko rikkoa sen?” Kolmas neuvoi: ”Koti on sinun kotisi. Juuri sinulla on oikeus siihen. Et sinä voi lähteä täältä.”
On toki niin, että lapsen koti on hänen lapsuuskotinsa. Sellaisena se pysyy aina. Samoin hänen vanhempansa pysyvät aina hänen vanhempinaan. Mutta turvallisuutensa ja elämänsä takia hänen on pakko jossain vaiheessa lähteä kotoaan. Lapsesta ei tule tehdä syyllistä, vaikka hänen lähtönsä seurauksena koti hajoaa ja hän menettää yhteyden perheeseensä.
Joka tapauksessa tarina esittää vaikeita kysymyksiä. Olemmeko lapsen ahdistajien vai ahdistetun lapsen puolella? Saako kukaan kodin olosuhteet turvallisiksi? Miten kauan lapsen on kestettävä, ennen kuin hänen on lupa pelastautua?
