Hetkestä toiseen

Rakastan katsella elokuvia ja uppoutua niiden tarinoihin ja henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin. Joskus elokuvissa on kohtauksia, jotka syystä tai toisesta puhuttelevat niin voimakkaasti, että ne jäävät lähtemättömästi mieleen. Yksi sellainen löytyy elokuvasta Tunnit, joka pohjautuu Michael Cunninghamin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa on kohtaus, jossa yksi sen päähenkilöistä, nainen nimeltä Clarissa, muistelee erästä nuoruutensa aamua ja kertoo siitä aikuiselle tyttärelleen. Tytär on kuullut tarinan jo monen monta kertaa aikaisemminkin, mutta antaa äidin jälleen kerran muistella ja heittäytyy mukaan kertomukseen.

– Muistan erään aamun, aloittaa Clarissa. – Nousin aamunkoitteessa. Tunsin mahdollisuuksien määrän. Tiedätkö sen tunteen? Muistan, kuinka ajattelin: ”Tämä on onnen alku. Tästä se alkaa. Ja sitä tulee tietenkin lisää.” Äiti ja tytär katsovat toisiinsa ja nauravat, koska he tietävät, miten tarina jatkuu. Mutta tämä kerta on erilainen. Kun tarina on kerrottu loppuun, molemmat naiset, vanha ja nuori, tuntuvat ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtävän, mitä tuo vuosien takaisen aamuhetken opetus todella merkitsee. Ja Clarissa jatkaa:  – En tajunnut, ettei se ollut alku. Se oli onnea. Se oli se hetki. Juuri silloin.

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

Elämä on täynnä hienoja hetkiä. Usein ne ovat niin ohikiitäviä ja arkisen tuntuisia, että niiden merkitystä ei pysähdy ajattelemaan. Niinkuin se hetki, kun käännät esiin ensimmäisen sivun kirjasta, joka on seuraava osa sarjasta, jonka jokaisesta aikaisemmasta osasta olet nauttinut, ja olet jo malttamattomana odottanut, että saisit tietää, mitä tarinan henkilöille sitten tapahtuu. Tai se täynnä mahdollisuuksia oleva hetki, kun avaat DVD-kotelon, laitat levyn soittimeen ja asetut lempituoliisi katsomaan elokuvaa, jota et ole vielä koskaan nähnyt, mutta josta olet kuullut niin paljon hyvää. Tai se hetki, kun revit käärepaperit suklaalevystä ja taitat suuhusi ensimmäisen nautinnollisen rivin. Tai se hetki, kun tulet kotiin ensimmäisenä ja koti on siisti ja kaunis ja hiljainen ja saat nauttia siitä, että jokainen huone toivottaa sinut tervetulleeksi ilman odotuksia ja vaatimuksia ja on hetken vain sinua varten.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kipeämmin sen tajuaa: hienot hetket eivät välttämättä koskaan toistu. Olen nähnyt auringonnousuja ja auringonlaskuja, kuutamoita ja tähtitaivaita, joita katsellessani olen ajatellut, että ihailen tätä samaa näkyä sitten taas huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Mutta päivät ja viikot ja kuukaudet ja vuodet kuluvat, eikä tuo sama näky enää koskaan ole toistunut. Vanha viisaus kehottaa tarttumaan hetkeen: Carpe diem. Tartu hetkeen, koska mitään muuta sinulla ei ole. Yksikään elämämme hetkistä ei koskaan toistu eikä yhdenkään hetken elämys välttämättä koskaan toistu enää samanlaisena. Meitä ei ole tarkoitettu elämään menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, vaan juuri nyt.

Mutta mihin unohtui iankaikkisuus, miettii joku ehkä nyt. Eikö pastori enää usko iankaikkisuuteen, kun puhuu vain hetkistä ja niiden katoavuudesta? Onhan meille luvattu paljon enemmän kuin vain tämä hetki, meillehän on luvattu ikuinen elämä. Niin on, mutta meille on myös kerrottu, että tuo iankaikkinen elämä on alkanut jo nyt. Ja ainakin tässä nykyisessä maailmanajassa se koostuu pienistä, toinen toistaan seuraavista hetkistä, jotka on annettu meille elettäviksi ja koettaviksi.

Joitakin vuosia sitten oli elämässäni raskas, pimeä vaihe, jolloin huomasin usein unelmoivani tulevasta elämästä iankaikkisuudessa, sitten joskus, Jumalan luona. Olisin mieluusti hypännyt kaikkien tämän elämän hetkien yli ja loikannut suoraan sinne, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuutta. Erään kerran kun taas olin näissä mietteissä, Taivaan Isä alkoi puhua minulle lempeästi. Hän jutteli tähän tapaan: – Tiedätkös, Sirkka, että ikuinen elämä, se on – elämää. Siis juuri sitä, mistä sinä nyt haluaisit niin mielelläsi päästä pois jonnekin muualle. Ja se ikuinen elämä minun kanssani, se on alkanut jo nyt, juuri siellä, missä nyt olet. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että jos et halua elää nyt, niin miksi ihmeessä haluaisit elää sitten joskus? Mitäpä jos alkaisit opetella elämään jo nyt, juuri siellä missä olet, niin olet sitten jo pikkuisen saanut harjoitella, ennen kuin siirryt uuteen vaiheeseen elämässäsi.

Niinpä minä olen alkanut harjoitella. En ole vielä mestari, mutta muistutan itseäni siitä, että elän jo nyt iankaikkista elämääni ja että tuo elämä muodostuu pienistä hetkistä. Useammin kuin ennen ymmärrän, että yksikään hetki ei koskaan tule toistumaan. Useammin kuin ennen pysähdyn hetkeen ja vain olen siinä läsnä. Useammin kuin ennen uskallan antaa jokaiselle hetkelle luvan olla vain se, mitä sen on mahdollista olla. Hetki voi joskus tuoksun tai tunnelman kautta herättää henkiin muiston menneisyydestä, mutta onnellisinkaan hetki ei koskaan voi olla lupaus tulevasta onnesta. Enää en niin usein ohita elämän pieniä onnellisia hetkiä kepeästi ajatellen, että tämä on vasta onnen alkua, tästä se vasta alkaa ja tätä tulee vielä paljon, paljon lisää.

Ja kun sitten joskus tulee se hetki, kun siirryn tästä elämästä seuraavaan osaan iankaikkista elämääni, niin se on myöskin hetki, joka ei koskaan toistu. Joskus kuvittelen tuota hetkeä ja näen itseni kulkemassa metsässä. Astelen polkua pitkin, varovasti, etten kompastu puunjuuriin. Katselen polun viereen, näkyykö siellä mustikoita. Polku laskeutuu alemmas,varjoisaan kohtaan metsää. Tunnen suopursun tuoksun ja kierrän upottavan kosteikon. Otan askeleen toisensa jälkeen, näen saappaitteni kärjet polulla. Polku nousee taas ylemmäs, ja tunnen auringon lämpöisen kosketuksen männynrunkojen lomasta. Ja sitten, kun otan taas uuden askeleen, huomaan, että ympärilläni oleva metsä on jotenkin muuttunut ja että vierelläni polulla kulkee joku. Hän sanoo ystävällisesti:  – No niin, sinä tulit. Tervetuloa! Jatketaan matkaa, minä näytän sinulle paikkoja. Täällä on aika monia, jotka ovat jo kyselleetkin, koska sinä tulet.