Kirjoittanut
Viime viikko toi tullessaan kenties helluntailaisen seurakuntakentän vuoden kohutuimman uutisen: Seinäjoen ja Ylistaron helluntaiseurakuntien nuorisotyöntekijät irtisanoutuivat tehtävistään, aikomuksenaan perustaa Seinäjoelle uusi kristillinen yhteisö, joka irtaantujien ja helluntaiseurakunnan edustajien allekirjoittaman tiedotteen (lue täältä) mukaan ei tule olemaan viralliseen helluntaiherätykseen lukeutuva seurakunta. Myös uusi seurakunta julkaisi tiedotteen, jonka voi lukea täältä.
Uutinen oli yllätys mutta toisaalta se ei ollut yllätys lainkaan. Miten niin, siitä myöhemmin.
Irtaantuminen paljasti helluntaiherätyksessä vallitsevan kivun. Toisaalta kysymys on suurten unelmien ja tulevaisuudenuskon törmäämisestä traditioihin, jotka kohoavat kivimuurien lailla nuorten edessä. Toisaalta kysymys on nuorten ihmisten kyvyttömyydestä jakaa unelmaansa seurakunnasta kaikenikäisten ihmisten yhteisönä.
Toisaalta kysymys on siitä, että toiminnoiltaan vakiintuneessa, oman toimintatapansa löytäneessä liikkeessä rohkeat, uudistukselliset tulevaisuudenvisiot vain harvoin saavat siipiä. Toisaalta 2010-luvun nuori aikuinen ei edes osaa sitoutua liikkeisiin ja traditioihin, eikä osaa nähdä rakenteita suojaavina – eikä etenkään kykene adaptoimaan omia unelmiaan tarjottuihin raameihin.
Helluntaiherätyksessä etenkin satoja nuoria viikoittain tavoittavien nuorteniltojen vastuutiimeissä on jo 1990-luvulta asti viritelty ajatusta, voisiko nuorisotyön irrottaa pääseurakunnan toiminnasta omaksi seurakunnakseen. Kuvio on aina ollut seuraava: väkeä on koko ajan enemmän, laumalle on löytynyt johtajia, ilmapiiri on energinen ja tulevaisuudenuskoinen, ja nuortenilloissa on löydetty nykyaikainen tyyli, jonka uskotaan helpottavan myös porukan ulkopuolisten saavuttamista. ”Eikö tässä olisi jo kaikki edellytykset omalle seurakunnalle”, on moni pohtinut.
(Selvyyden vuoksi: Seinäjoella kysymys ei ole koko nuorisotyön irtaantumisesta seurakunnasta. Joukko on pienempi, mutta kuitenkin merkittävä – siihen kuuluu kymmeniä henkilöitä. Mukana on myös vanhempia seurakuntalaisia.)
Yleensä nuorten unelmat omasta seurakunnasta ovat hiipuneet luonnollisista syistä. Kahden- ja kolmenkympin välillä ihmisen elämässä tapahtuu valtavan paljon: perustetaan perheitä, muutetaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja yksinkertaisesti vain kasvetaan ulos räiskähtelevimmän nuoruuden unelmista. Uuden puodin perustamisen myös tiedetään olevan kova homma, ja pelkästään toimintakiinteistön hankinta jotenkuten järkevästä paikasta on etenkin kaupungeissa haastavaa.
On myös tullut varsin selväksi, ettei nuorisotyön irrottaminen omaksi seurakunnakseen oikein sovi minkään helluntaiseurakunnan strategiaan, eikä tukea hankkeelle yleensä vanhemmilta heruisi. Helluntailiike on kyllä julkistanut uusien seurakuntien istuttamiseen perustuvan kasvutavoitteen, mutta uuden seurakunnan edellytetään perustuvan alueelliseen irrottautumiseen, ei kulttuuriseen lohkeamiseen, mistä ”nuorisoseurakuntien” muodostamisessa useimmiten uskotaan olevan kysymys.
Moni asia on kuitenkin muuttunut 2010-luvulla. Vuosikymmen on vyöryttänyt Suomeenkin vastaansanomattomalla voimalla unelman uushelluntailaisten, Hillsong-tyylisten seurakuntien perustamisesta. Kysymys ei ole uuskarismaattisuuden vyörystä: uushelluntailaiset eivät useinkaan ole niin sanottuja lipunheiluttajia. Ylistystäkin on, mutta suhde karismaattisuuteen (kielilläpuhuminen julkisesti, profetoiminen, parantaminen) saattaa olla jopa etäisempi kuin vanhassa äiti-helluntaiseurakunnassa.
Moni uskoo, että omassa kaupungissa voisi olla mahdollista muodostaa SUHE-seurakunnan tyyppinen, puoleensavetävä yhteisö. Siksi tilanne Seinäjoellakaan ei ole lopulta hirvittävän suuri yllätys.
Seinäjoella on suuri symboliarvo helluntailaisille. Kuluneella vuosituhannella yli tuhatjäseninen helluntaiseurakunta on noussut valtakunnalliseksi suunnannäyttäjäyhteisöksi.
Alueella vallitsee ihanteellinen ilmapiiri hengellistä työtä ajatellen, joka on synnytetty tinkimättömällä työllä ja rukouksella. Eteläpohjalaisiin liitetään tietysti myös tukuittain myönteisiä mielikuvia kuten yrittäjähenkisyys, juurevuus ja työteliäisyys yhdistettynä vakaaseen uskonhenkisyyteen.
Monien helluntailaisten mielestä Seinäjoella on aina tehty kaikki oikein. Useilla on kuin kaksi hengellistä kotia – oma paikallisseurakunta ja Seinäjoki, jonka kokouksissa ollaan mukana nettilähetysten kautta sekä osallistumalla tapahtumiin jotka ovat Juhannuskonferenssia lukuun ottamatta suositumpia kuin muut valtakunnalliset tapahtumat Keuruulla.
Moni miettii tänä syksynä, miksi seinäjokiset nuoret haluavat oman seurakunnan. Tunteiden kirjoon kuuluu myös puhdas pettymys: eikö edes Seinäjoella onnistuttu sellaista yhteyttä vanhempien ja nuorten välille, joka olisi mahdollistanut unelmien kanavoitumisen valmiiden rakenteiden kautta?
Nuorten aikuisten kommenteissa on kuulunut toisaalta hämmästys, toisaalta ymmärrys. Ja vaikka tapaus on nostattanut myös jonkin verran ”Vihdoinkin joku uskalsi” -tyyppisiä komppailuja sosiaalisessa mediassa helluntailaisten nuorten aikuisten taholta, en silti usko, että ennakoitavissa olisi suurempi lohkeaminen helluntailiikkeen nuoremmasta reunuksesta. Aika moni uskoo yhä, että helluntaiseurakunnan puitteissa pystyy toteuttamaan omaa kutsumustaan Jumalan valtakunnassa.
Seinäjoen muuttuneessa tilanteessa on edellytykset sekä uudelle pettymykselle että uudelle menestystarinalle.
Esa Hyvösen blogikirjoitus aiheesta täällä.
