Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Bysantin suudelma

 

Tämä on toinen osa kirjoitusta, missä tarkastelen luterilaisena ortodoksimunkki Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia”. Kirjan 12 lukua käsittelevät jänniä aiheita perusdogmatiikan liepeiltä.

TV7 neliöb. 22.11.-7.12. MJa

Luku ystävyydestä innostaa! Tässä on tuttu ja arkinen aihe, jonka myös uskonnottomat ystävämme jakavat. Antiikissa ystävyys oli jopa avioliittoa syvällisempi ihmissuhde. Ilmeisesti Raamattuun tulikin ystävyysvaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilmaus ”filio” (rakkaus/ystävyys) esiintyy Raamatussa tiuhaan. Mestariaan ystävänään pitävät ja kaiken jakavat kristityt muistuttivat pythagoralaisia ihanteita. Kirkkoisien helliä sanoja ystävyydestä peilaa kuin itsestään tämän ajan yksilökeskeistä ruutuaikaa vasten.

Suudelmaluku kihelmöi! Suudelma on ihanan intiimi ja eroottinen, rakkaudella ladattu ele. Antiikissa rakastavaisten lisäksi, hallitsijat, alamaiset, urheilusankarit, perheenjäsenet ja sotilaat suutelivat toinen toisiaan. Eleen merkitysten kirjo olikin laaja. Seppälä huomioi Raamatun suudelmat ja pohtii etenkin Paavalin pyhää suudelmaa. Kenties kyseessä oli siunauksenkaltainen ele, Pyhän Hengen jakaminen. Ei-kristitty aviomies ei tosin aina ymmärtänyt, mitä veljiä se vaimo taas lähtee suutelemaan. Siten Pyhän Hengen puhaltaminen Jeesukselta opetuslapsiin olisi sekin eräänlainen lentosuukko. Bysantin ja ortodoksien tapa suudella reliikkejä ja ikoneita periytyy antiikista. Jumalanpalvelusoppaamme huomioi rituaalisen suudelman, vaikka kätteleminen lienee hieman yleisempää. Emme kai lähesty pyhää vain viileän älyllisesti?

Uniluku on sikäli perusteltu, että jo profeetta Joel ennusti uuden liiton lasten näkevän ennusunia. Antiikissa esiintyi unista monenkirjavia ajatuksia jumalten maailmasta houreisiin. Cicero pilkkasi herkkäuskoisia: jos jumalilla olisi ihmisille asiaa, eivätkö he voisi kommunikoida vähän selkeämmin? Kirkkoisät pitivät unta mahdollisena tilana kohdata Jumala, mutta maltillisuus tulkinnoissa oli valttia. Eli piilotajunnan ja mielen tuotteet osattiin erottaa profeetallisista viesteistä. Luku jää häilyväksi. Syy ei ole kirjoittajassa vaan aiheessa.

Kuolemaluvussa Seppälä alleviivaa antiikin ja kristinuskon vastakkaisuutta: toiselle kuoleman takainen maailma oli pimeä Hades, toiselle pääsiäisaamun valkeus ja ilo. Kristillinen hulluus puhkesi kukkaan: marttyyrit eivät pelänneet kuolemaa vaan pitivät sitä voittona. Gregorios Nyssalaisen pitämä hautajaispuhe keisarin 7-vuotiaan tyttären hautajaisissa vuonna 385 koskettaa. Uskomus ikuisesta kadotuksesta ja taivaasta näyttäisi sopivan yhteen luterilaisen lain ja evankeliumin kanssa. Ortodoksit painottavat pelastuksen universaalisuutta sekä hengellisen kasvun ikuista prosessia. Kirkkoisät pohtivat, voisiko lopulta kaikki pelastua. Tähän totean, että kristillisen elämän ja ekumenian lähtökohta on Herramme omat sanat.

Eläinluvussa ei ole kyse lemmikkien hoidosta vaan eläinteologiasta. Antiikissa eläin oli vähempiarvoinen kuin ihminen, koska eläimeltä puuttuu logos eli järki ja kieli. Silti elukkojen ystäviä voi ilahduttaa vaikkapa Basileios Suuren pohdinnat koirien suuresta viisaudesta. Eläinuhrit olivat myös pakanoiden tapa. Kristinuskon leviäminen tarkoitti rituaalin katoamista. Jumalakuva ja paastokäytännöt paransivat eläinten asemaa, mutta eläinten oikeudet oli vieras ajatus. Seppälän mukaan kristinuskossa on tendenssi pitäytyä lihansyönnistä. Liha jäi kuitenkin lautaselle, sillä apostolit eivät kieltäneet sitä. Seppälä kirjoittaa kilvoittelijoiden paratiisimaisesta rauhasta villieläinten kanssa, mutta jättää mainitsematta Jeesuksen erämaakauden ilmiön esikuvana. Saamme myös lukea leopardista, joka osallistuu ehtoolliselle ja leijonasta, joka kastetaan pyhällä kasteella.

Luku ”Jäähyväiset naurulle?” tuo mieleen Nietzschen tölväyksen: jumalat kuolivat nauruun, kun yksi niistä väitti olevansa ainoa jumala. Ismo Leikolan vitsien sijaan olemme jälleen kosmisissa sfääreissä. Antiikissa jumalat nauroivat ylivertaisuudessaan, eikä Herra Sebaot tee tässä poikkeusta. Tosin Jeesuksen tapauksessa Jumala itse alentui pilkkanaurun kohteeksi. Kreikassa nauru, teatteri, Dionysoksen kultti ja rietas hullutus rikkoivat rajoja ihmisten ja jumalten välillä. Kirkkoisät liittyivät antiikin satiirikkojen uskontopilkkaan ja filosofien puritaaniseen vakavuuteen. Seppälä puolusteleekin isiä happamuussyytöksiä vastaan. Hurskas bysanttilainen saattoi nauraa vain kerran elämässään, mutta se olikin nauru, joka helähti serafeita ja arkkienkeleitä korkeammalle toisin kuin jonkin tusinateologin blogin äärellä päästetty hörähdys!

Kultainen keskitie kulkee lakihenkisen luostarin ja Fingerporin välistä.

Seppälän kirja hahmottaa kiehtovasti yleisen ja erityisen ilmoituksen rajoja. Raamattu ei syntynyt tyhjiössä, eikä alkuseurakunta asunut korkealla vuorella. Apostolin ohje on yhtä pätevä antiikissa kuin nykypäivänäkin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää.”.