Kirjoittanut
Tyttäremme oli käyttäytynyt huonosti esikoulussa. Kaikella kuusivuotiaan pontevuudellaan hän kielsi asian, se ei ollut hän, hän ei ole tehnyt mitään, eikä ainakaan ansaitse mitään seuraamuksia teostaan!
Minulle oli järkytys kuulla lapseni hölmöilystä, ja tytölle oli järkytys kuulla, että minä tiedän siitä. Esikoulu on heidän maailmansa, ja nyt jotenkin äidin lonkerot yltävät sinne asti tarkkailemaan! Miten se on mahdollista, ja miten epäreilua se onkaan – eikö missään saa olla rauhassa tuhma?
Ajatus ei ehkä ole ihan vieras meille aikuisillekaan. Pikkujouluissa voi herätä houkutus ajatella, että kukaan ei näe, kenenkään ei tarvitse tietää. Paitsi että koko toimisto puhuisi siitä maanantaina, olisi elettävä myös sen ajatuksen kanssa, että taivas tietää.
Jos Jumalan toimintaperiaatteet olisivat lähellekään samat kuin joulupukin, meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Lahjat jäisivät saamatta ja punakynä hajoaisi kovassa käytössä.
”Nyt Jumalalle tuli paha mieli”, tiedän joidenkin sanovan tuhmuuksia tehneille lapsilleen. Paljon pahemmin ei voisi sanoa, suurempaa syyllisyyden taakkaa pienille hartioille asetella!
Ilman armoa ajatus olisi musertava; olla nyt Jumalan valvontakamerassa joka hetki, Hänen kaikennäkevän katseensa kohteena koko ajan! Aikuisellekin armo on suuruudessaan käsittämätön, lapselle kenties absurdi asia.
Osaisinpa kertoa tytöilleni ilman pelottelua, syyllistystä ja painostusta, että vaikka Jumala toivoo meidän kohtelevan itseämme ja toisiamme kunnioittavasti, Häntä ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun emme tee niin. Hän ei vie lauantaikarkkeja, ei pidä pahoista teoistamme kirjaa, ei edes pakota pyytämään anteeksi, vaikka harva asia Häntä ehkä niin ilahduttaakaan kuin nähdä meidän pyytävän ja antavan anteeksi Hänen esimerkkinsä mukaisesti.
Hänen rakkautensa kestää. Me saamme olla rauhassa tuhmia.
