Jo alkaa kyllästyttää. Tämä ulkonaisen komeuden, kauneuden ja yltiöröyhkeyden ilmapiiri niin ulkonäössä, sisustuksissa, median puheissa ja tavoissa. Kaikentasoisen glamurian nostaminen elämänarvoiksi satuttaa ja masentaa suurinta osaa kansalaisia meillä ja varsinkin muualla ns. suuressa maailmassa etelässä ja idässä. Yhtä lailla pienemmässä mittakaavassa meillä tasa-arvon ja demokratian maassa. Samalla kuilu tavallisen kansalaisen, saati sitten heidän, jotka ovat tippuneet kyydistä tai elävät suurten taakkojen alla, kasvaa entisestään. On heitä, joilla on varaa kohentaa sieltä ja täältä, piipahtaa lomamatkoilla ja kulkea merkkivaatteissa. Elämme yhteiskuntatalossa, jossa on monta kerrosta ja joidenkin on jaksettava asua kellaritiloissa koko ikänsä, sillä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Ja he ovat lähimmäisiä, joita meidän on käsketty rakastaa, tukea ja auttaa elämässä eteenpäin. Lapset ja nuoret nousevat sydämeni ytimeen.
Olen kiitollinen, että olen oppinut ymmärtämään Jeesuksen olevan noiden kerrostalon kellarin väen kaveri. Olisiko syynä se, että hänellä itsellään ihmisen muodossa ei ollut mitään, ei kotiakaan? Olisiko hänen jumalallinen luontonsa kaikessa inhimillisyydessään katsonut aina heikomman perään, syyllisen ja halveksitun, köyhän ja sairaan eli luomansa ihmeen. Hän kumartui, kääntyi, kosketti heitä, joita muut karttoivat. Jeesus poikkesi polulta tarvittaessa ihmisen hyväksi. On suuri kunnia, ihme ja ilo uskoa häneen, tuntea hänen läsnäolonsa monin eri tavoin. Kun Raamatun sanat alkavat elää, aistit terävöityvät, kuulo ja näkö paranee hänen seurassaan, alkaa löytää oman palvelutehtävänsä ihmisten parissa. Alkaa oivaltaa, että minun tarkoitukseni on siinä, että annan eteenpäin. Annan aikaani, lahjojani, varojani, ihmissuhteita toisten hyväksi. Jumalan ilo varmasti on siinä, että hänen luomansa lapset kuuntelevat, tottelevat ja elävät johdatuksessa jokaisena päivänä. Suuressa tai pienessä mittakaavassa. Niiden rinnalla kulta, merkkiasut, huvilat ja maine eivät kovasti paina, toki voivat avata teitä auttamiselle.
Kun kirkko kutsuu ihmisiä Herran pöytään, armon aterialle kohtaamaan itse Jeesus, siinä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ulkonaisella menestyksellä ja glamurilla ei ole mitään etuasemaa, kun on kyse alttarista. Siinä polvistuessamme voimme aavistaa ja kokea jotain oikeasta tasa-arvosta, missä kaikki turha pakenee. Tähän armon pöytään soisi kutsun kuulua maassamme entistä vahvemin ja rohkeammin. Hyvät sanat rakkauden ilmapiiristä ja hyvästä mielestä ei riitä. Ne eivät vie polvilleen pyytämään armoa ja johdatusta, mielen muutosta oman elämän kuvioiden keskellä.
Antaessa saa, etsiessä löytää ja kolkuttavalle on luvattu avata. Tämä elämänpolku on parasta, korvaa täydellisesti glamurin hurman.
Maija Nyman
