Moni vanhempi muistaa ne vuodet, jolloin elämä tuntui täyteen ahdetulta ja mieltä kalvoi jatkuva riittämättömyyden tunne. Pienet lapset tarvitsivat aikaa ja läsnäoloa, mutta samaan aikaan oli rakennettava työuraa, hoidettava parisuhdetta, maksettava asuntolainaa ja huolehdittava kodista. Moni opiskeli vielä tai etsi paikkaansa työelämässä ja harrastaakin piti. Kaiken keskellä vanhemmuus saattoi tuntua enemmän selviytymiseltä kuin rauhalliselta kohtaamiselta.
Isovanhemmuus voikin avautua aivan uudenlaisena mahdollisuutena. Elämänrytmiä voi jo itse vähän säädellä eikä kiireen tarvitse enää määrittää jokaista päivää samalla tavalla. Lastenlasten kanssa voi pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua, leikkimään kotia, lukemaan satua tai lähteä metsään valkovuokkoja ihastelemaan ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että jossakin odottaa vielä kymmenen tekemätöntä asiaa.
Moni meistä isovanhemmista kantaa hiljaista syyllisyyttä omasta vanhemmuudestaan. Ehkä aikaa ja lapsen tarpeiden ymmärrystä oli liian vähän. Ehkä väsyneenä tuli sanottua tai tehtyä asioita, joita katuu myöhemmin. Näistä tunnoista on hyvä kertoa omalle lapselleen ja pyytää anteeksi. Lapsenlapsen sylissä pitäminen tuo juuri tähän sielunhaavaan parantavaa voidetta. Yksikin lapsenlapsi on taivaan lahja ja hänen kanssaan saa uuden mahdollisuuden osoittaa lämpöä, kärsivällisyyttä ja hyväksyntää – ei täydellisyyden vuoksi, vaan rakkauden vuoksi. Samalla omat aikuiset lapset voivat nähdä omat vanhempansa uudessa valossa.
Raamatussa sukupolvien ketju nähdään siunauksena. Psalmeissa sanotaan: ”Lastenlapset ovat vanhusten kruunu.” Myös uskon siirtyminen sukupolvelta toiselle on tärkeä teema. Apostoli Paavali muistuttaa Timoteusta, seurakunnan paimenta, tämän uskon tielle saattajista: Kiitän Jumalaa, kun muistan sen vilpittömän uskon, joka sinulla on ja joka oli jo isoäidilläsi Looiksella ja äidilläsi Eunikella; myös sinulla se on, siitä olen varma. Timoteuksen isoäiti jää Raamatussa lyhyesti mainituksi henkilöksi, mutta hänen vaikutuksensa näkyi pitkälle tulevaisuuteen Kristuksen kirkossa. Se on rohkaiseva kuva jokaiselle isovanhemmalle: arjessa auttaminen ja hiljainen usko Jeesukseen jättävät usein pysyvän jäljen lapsenlapseen.
Samalla omat aikuiset lapset voivat nähdä vanhempansa uudessa valossa.
Tutkimuksissa on havaittu, että erityisesti äidinäidillä on monissa kulttuureissa poikkeuksellisen vahva merkitys lapsen elämässä. Äidinäiti voi olla se kuunteleva aikuinen lapsen elämässä, jos lapsi on jäänyt vaille turvallista vanhempaa. Lähellä oleva isoäiti voi tuoda lapselle tunnetason kohtaamisen, jatkuvuutta ja kokemuksen siitä, että hän on arvokas omana itsenään. Lapsi voi kokea myös kuuluvansa johonkin itseään suurempaan kertomukseen. Yksilökeskeisessä ajassamme juuri isovanhemmat ovat elävä todiste ja muistuttavat lapsia siitä, ettei kukaan meistä ole irrallinen yksilö tyhjiössä, vaan osa sukupolvien ketjua.
Psykologi Erik H. Erikson kuvasi vanhuuden kehitysvaihetta aikana, jolloin ihminen tarkastelee omaa elämäänsä ja etsii kokemusta merkityksellisyydestä. Isovanhemmuus voi vastata juuri tähän tarpeeseen, sillä se antaa mahdollisuuden jakaa elämänkokemusta, huolenpitoa ja aikaa seuraaville sukupolville. Toisin kuin vanhemmuutta, hyvää isovanhemmuutta ei määritellä tarkasti. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä isovanhempi. Yksi auttaa arjessa ja hakee lapsia päiväkodista. Toinen soittaa viikoittain videopuhelun kaukana asuvalle lastenlapselle ja kyselee elämän arkisista tapahtumista. Kolmas rukoilee heidän puolestaan joka päivä. Isovanhemmuuteen ei liity samanlaisia suorituspaineita kuin vanhemmuuteen. Nykypäivänä moni perhe elää ilman entisajan kyläyhteisöä ja naapuriapua. Siksi lähellä asuva isovanhempi voi olla korvaamaton turvaverkko. Hän voi olla se turvallinen aikuinen, jonka luo lapsi voi mennä koulun jälkeen tai jonka läsnäolo helpottaa väsyneiden vanhempien arkea. Suomen Raamattuopistossa Kauniaisissa on kesäkuun alussa koululaisten kesänaloitusviikot, joille alakouluikäinen lapsi voi halutessaan osallistu isovanhemman kanssa. Viikoilla opitaan vanhan ajan pihaleikkejä, iloitaan lautapeleistä, askarrellaan, musisoidaan ja opitaan yhdessä lisää Raamatusta.
Isovanhemmuus ei ole myöhäisaikuisuuden tai vanhuuden sivurooli. Siitä voi yllättäen tullakin elämän merkityksellisin kutsumus – uusi mahdollisuus rakastaa, rakentaa ja rukoilla.
