150-vuotisjuhlaansa viettävän kirkolliskokouksen kevätistuntoviikko alkoi tänään 4.5. juhlamessulla Turun Mikaelin kirkossa. Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen käsitteli saarnassaan kirkolliskokouksen historiaa sekä uskontunnustuksen ydintä ja muutoksen olemusta.
Piispa palasi kirkolliskokouksen alkuhetkiin ja totesi, että kehitystä ei tapahdu ilman muutosta. Muutos ja yhteisen suunnan hakeminen ei kuitenkaan aina ole helppoa, eikä se sitä ollut ensimmäisessä kirkolliskokouksessakaan, joka kesti kuukauden verran:
”Ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaan vielä kohtuullisen tuore Schaumanin kirkkolaki oli kovassa käytössä ja siihen viitattiin hanakasti. Laista ja järjestyksestä tai sen tulkinnasta ei aina oltu samaa mieltä. Asioita saatiin kuitenkin edistettyä ja yhteisiä näkemyksiäkin löytyi. Ehkä ymmärrettiin, ettei kaikesta tarvitse tai aina edes voi olla samaa mieltä, mutta siitä huolimatta oli jatkettava eteenpäin yhdessä.”
Piispa totesi, että myös teologiaan ja uskoon liittyvät asiat muuttuvat:
”Jokainen raamatuntutkija tietää, että sanat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Jokainen luterilainen tietää, että kirkkoamme ei olisi, jos Martti [Luther] ei olisi ollut muutoksen airut, mutta luulenpa, että tänä päivänä kaikki Martinkaan opetukset eivät kestä päivänvaloa.”
Piispa Parkkinen totesi, että kaiken muutoksen ja erilaisten mielipiteiden keskellä on tärkeää pyrkiä löytämää yhteinen näkemys. Hän muistutti uskontunnustuksen roolista, se on kirkon yhteisen uskon pohja. Viime vuonna 1700 vuotta täyttäneessä Nikean uskontunnustuksessa saatiin sovittua yhteisestä tekstistä. Tätäkin seurasi teologinen kiista, johon Suomen evankelis-luterilaisessa löydettiin ratkaisu vasta viime vuosina.
Piispan mukaan uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. Uskontunnustus kertoo uskosta Jumalan tekoon, ”jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu pelkällä teologisella tulkinnalla, vaan Jumalan armosta ja rakkaudesta. ”
Piispa totesi jokaisen meistä tulevan erilaisista lähtökohdista. Kirkolliskokousedustajatkin kantavat mukanaan omaa ja taustayhteisöjensä perintöä. Siksi ei ole ihme, että välillä syntyy ristiriitoja. Piispa näki kirkolliskokouksen tehtävänä etsiä yhdistävää tekijää. Väistämättömän muutoksen keskellä piispa muistutti siitä, mikä on pysyvää:
”Teologia on muuttunut, tulkinnat ovat muuttuneet, Raamatun sanatkin ovat käännöksien myötä muuttuneet. Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee. Se perustus on Jeesus Kristus.”
