Työssäni Kuortaneen urheiluopiston liikuntapappina kohtaan vuosittain satoja nuoria urheilijoita. Usealle heistä olen kirkon kasvot. Olemisellani, sanomisillani, arvoillani ja asenteellani on merkitystä. Miten viestin uskosta, toivosta, armosta ja ennen kaikkea rakkaudesta? Miten asetun tehtävääni, ja miten minusta ihmisenä välittyisi aitous, empatia ja läsnäolo? pohtii Epsu Helle-Lahti.
Kun olen pappina jollekin nuorelle turvallinen aikuinen, olen paljosta vastuussa. Kun nuori kokee minut turvalliseksi aikuiseksi, meidän välillämme on tapahtunut jo paljon.
On syntynyt luottamusta, annettu aikaa, on osattu pysähtyä, katsoa nuorta ja nuoren elämää syvälle silmiin, on annettu nuo-ren tarinan tulla kuulluksi – nuorelle on syntynyt kokemus ”tämä aikuinen on turvallinen, hän pitää minusta huolta”.
On syntynyt kohtaaminen, jossa Jumala ja hänen rakas lapsensa kohtaavat. Näin isolla paikalla on pieni pappi, tähän minut on nimeltä kutsuttu, ja piispa on minut tähän tehtävään lähettänyt ja siunannut. Näissä tilanteissa koen usein pyhän läsnäolon. Sitä on vaikea kuvailla sanoin, se on niin kokonaisvaltaista. Sii-nä me nuoren kanssa olemme ikään kuin kannateltavina ja saman armon varassa – autettava ja auttaja.
Turvattomuuden varjot
Turvattomuuden tunne on yksi lapsuuden ja nuoruuden raskaimmista varjoista. Se on varjo, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Se väistyy valon tieltä, mutta se vaatii paljon turvallisia aikuisia tai edes sen yhden ja nuorelle tunteen siitä, ettei hänellä on mitään hätää ja että hänen kuuluu saada osakseen rakkautta ja hyväksyntää. Pelolle ja hyljätyksi tulemiselle ei enää ole sijaa hänen arjessaan.
Työssäni kohtaan liian paljon nuoria, joilla on esimerkiksi ollut lasinen lapsuus, ja he ovat joutuneet kantamaan sellaista huolta, mitä yhdenkään lapsen ei tulisi koskaan kantaa. Tärkeimpänä viestinä pidän näissä keskusteluissa sitä, että nuori ymmärtää, ettei vanhemman alkoholin käyttö ole ollut hänen syytään ja ettei hän lapsena ole pystynyt vaikuttamaan siihen millään tavoin. Alkoholismi on sairaus ja lapsi ei voi parantaa vanhempaansa siitä. Nämä kohtaamiset ovat myös itselle raskaita, itsekin lasisen lapsuuden eläneenä, tunnistan nuoren ahdistuksen.
Tärkeimpänä viestinä pidän näissä keskusteluissa sitä, että nuori ymmärtää, ettei vanhemman alkoholin käyttö ole ollut hänen syytään.
Kohtaamiset nuorten urheilijoiden kanssa päättyvät hyvin usein halaukseen, ja itselleni tärkein hetki tässä on se, etten päästä irti, ennen kuin nuori itse päästää irti. Lopuksi jään tilanteeseen yksin Kristuksen kanssa, ristin käteni nuoren puolesta ja huokaillen pyydän apua kaikille niille, jotka kamppailevat elämässään esi-merkiksi päihteiden tai huumeiden kanssa.
Nuorta ei jätetä yksin
Todennäköisesti tämä tunne on tuttu kaikille, jotka tavalla tai toisella auttavat työssään muita. Olenko tehnyt tarpeeksi, olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Pappinakaan en silti ole ihmeiden tekijä, vaikka Jeesusta seuraankin. Joskus työsaappaat tuntuvat liian raskailta, nuoren hätä liian suurelta tai nuoren elämäntilanne liian synkältä. Näissäkin tilanteissa on kaivettava esiin toivoa, on pyrittävä lisäämään luottamusta ja välittämään rakkautta, sillä kaikkea näitä jokainen nuori tarvitsee ja ansaitsee elämäänsä. Nuorta ei saa jättää yksin.
Teen kaikkeni, että tämä olisi mahdollista. Teethän sinäkin? Hyvä ja rakastava Jumala meitä kaikkia tässä elämäntehtävässä siunatkoon ja varjelkoon. Aamen.
”Sinä suojaat
minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä,
siihen ei
ymmärrykseni yllä.”
Ps. 139: 5-6
Epsu Helle-Lahti on liikuntapappi, urheiluripareiden esihenkilö, hiljaisuudenretriitti ohjaaja, yläkoululeirien luennoitsija ja oppilaitospappi.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2026.
