Pelastusarmeijan Kallion pisteessä tunnelma on kuin Aki Kaurismäen elokuvassa: univormupukuiset pelastusarmeijalaiset valmistelevat joulujuhlaa vähävaraisille ja yksinäisille, joista yllättävän moni tulee sisään rollaattorilla. Lavalle on asettunut punatakkinen Karelia-orkesteri käyrätorvineen ja muine puhaltimineen, salissa tuoksuu joulutorttu, likaiset vaatteet ja vanha viina.
On yllättävän koskettavaa laulaa juuri tällä porukalla säkeet ”Voit joulun elää joka päivä vaan ja parhaat vuotes tulet tuntemaan. Jos vain joulun lapsi saa sydämessäs asustaa, niin silloin joulu luonas aina on”.
Iloisemmat joululaulut saavat riemukkaita ”Hyvä meininki” -välihuutoja, jotkut alkavat taputtaa tahdissa, ilo näkyy ja kuuluu. Mutta stadin slangilla luetun jouluevankeliumin juhlaväki kuuntelee hartaan hiljaisuuden vallitessa.
Pelastusarmeijalaiset osaavat puhua tilannetajuisesti tälle monipuolisesti suomalaisia edustavalle kuulijakunnalle: puheista puuttuu kaikki joulun onnea, perhettä ja yhdessäoloa korostava kiiltokuvamaisuus, ja sen tilalla todetaan, että joulua vietämme kuka mitenkin omalla tavallamme – ja se on hyvä niin.
Ei ihme että osaavat, sillä Suomen Pelastusarmeija on palvellut vähävaraisten kirjavaa joukkoa täällä Kalliossa vuodesta 1889 eli perustamisestaan asti. Sieltä saakka missio on säilynyt samana: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.
On sanottu, että Pelastusarmeija on kuin lintu, jolla on kaksi siipeä: hengellinen ja sosiaalinen työ – eikä yhdellä siivellä voi lentää. Alusta saakka Pelastusarmeija on kertonut kristinuskon hyvää sanomaa, mutta samalla työhön on kuulunut vahvasti sosiaalinen apu, jonka perustana on kristillinen lähimmäisenrakkaus ja ihmisarvon kunnioittaminen.
Pelastusarmeija on kuin lintu, jolla on kaksi siipeä: hengellinen ja sosiaalinen työ – eikä yhdellä siivellä voi lentää.
Sosiaalisen työnsä laajuuteen ja tunnettuuteensa verrattuna Pelastusarmeija on pieni: jäseniä on alle tuhat, mutta toimintaan osallistuu arviolta kymmenkertainen määrä ihmisiä. Monissa maissa Pelastusarmeija on itsenäinen kirkko, mutta Suomessa ei ainakaan toistaiseksi – ja jotkut sen jäsenistä kuuluvatkin luterilaiseen kirkkoon.
Yhteistyö luterilaisten ja muiden kristittyjen kanssa onkin Pelastusarmeijalle luonteva tapa toimia. Kaikkialla maailmassa Pelastusarmeija tekee yhteistyötä
muiden kristillisten yhteisöjen kanssa, ja kun tavoite on voittaa sieluja Kristukselle ja auttaa kärsivää, on vain käytännöllistä yhdistää voimat sellaisten toimijoiden kanssa, joilla on samat tavoitteet.
Myös Pelastusarmeijan haasteet kuulostavat kirkolle tyypillisiltä. Pulaa on rahasta ja resursseista, jäsenet ikääntyvät ja ihmisten sitoutuminen on lyhytkestoisempaa kuin aikaisemmin. Pelastusarmeija katsoo monia ongelmiaan kuitenkin mahdollisuusikkunasta. Vaikka ihmiset eivät enää sitoudukaan työhön eliniäksi, Armeija on kiitollinen niistä vuosista, jotka ihmiset työhön antavat – ja yhä useammalla on siihen mahdollisuus.
Suomen Pelastusarmeijan johtajalle Saga Lipolle suurimpia ilonaiheita työssä ovat kohtaamiset ihmisten kanssa.
”Erityisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat unohdettuja tai syrjään jätettyjä, tai tilanteet, joissa saa olla keventämässä jonkun taakkaa tai tukea jotakuta olemaan paras versio itsestään, sellainen joksi Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. On käsittämätön etuoikeus, että saa olla tekemässä näin merkityksellistä työtä”, hän sanoo.
Vielä ennen joulua saan palvella järjestöä pelastusarmeijakielellä ilmaistuna ”patavahtina”. Meidänkaltaisiamme vapaaehtoisia tarvitaan joulun alla satoja, sillä patoja on 164 eri puolilla Suomea.
Kylmänä ja harmaana torstaina seison siis ensimmäistä kertaa patavahtina Helsingin rautatieaseman edessä punainen vapaaehtoisliivi päällä, mutta kaikilla muilla tuntuu olevan kiire jonnekin. Edellinen patavahti on ohjeistanut toivottamaan lahjoittajille siunausta, koska hän oli vuorossaan saanut kärkästä palautetta pelkän hyvän joulun toivottamisesta. Palautteenantaja sanoi lahjoittavansa Pelastusarmeijalle juuri siksi, että joku toivottaa hänelle Jumalan siunausta – ja sitä hän haluaa.
Vartin seisottuani saan ensimmäisen lahjoituksen, kun keski-ikäinen värikkäästi pukeutunut henkilö laittaa pataan setelin. Toinen kaivaa lupaavasti merkkilaukkuaan padan kohdalla – mutta kulkeekin ohi. Saan pientä vetoapua rautatieaseman edessä seisovalta katuevankelistalta, joka kehottaa kovaäänisestä kaupunkilaisia parannukseen, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Siihen verrattuna joulupatakeräys on kuin ilman sanoja tehtyä julistusta, hiljaista feissausta. Silti moni pysähtyy ja lahjoittaa.
Eräs eläkeläinen sanoo, että teemme Pelastusarmeijassa hyvää työtä ja työntää pataan viisikymppisen. Joku pysähtyy kertomaan, että hänen vaimonsa oli aina Espoossa joulupatavahtina tietyn talon edessä, mutta nyt vaimo on kuollut ja talokin purettu. Amazing Spiderman -reppuinen lapsi laittaa pataan monta kolikkoa. Tosiaan tuntuu, että lahjoittajat ilahtuvat hyvän joulun ja siunauksen toivotuksista ja yllättävän moni haluaa pysähtyä juttelemaan.
Junaan kiirehtivä, Marimekkoon pukeutunut eläkeläinen muistelee, miten hän sai lapsena kuuden sisaruksensa kanssa jouluisin Pelastusarmeijalta paketin, jossa oli vaatteita ja leluja, miten paljon se köyhälle perheelle merkitsi – ja että nyt on hänen vuoronsa auttaa. Taitaa alkaa sataa, kun molempien silmät vähän kostuvat.
