Eis polla eti, Despota! Näihin kreikankielisiin sanoihin loppuu veisu jokaisen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen istunnon alkaessa ja päättyessä. Tavallisen luterilaisen korvaan laulu kuulostaa hieman erikoiselta eikä Bysantista peräisin olevalla lainasanalla despootti, mielivaltainen hirmuhallitsija, ole meidän korvaamme kovinkaan hyvä kaiku. Ortodoksit menevät kuitenkin pidemmälle ja käyttävät sanaa sen alkuperäisessä merkityksessä ja viittaavat sillä korkea-arvoiseen arvonimeen, joka aluksi tarkoitti Bysantin keisarin perillistä – mutta tässä yhteydessä sillä viitataan johonkin vieläkin parempaan, Jumalan Poikaan. Eis polla eti puolestaan tarkoittaa monien vuosien ajan, eli siunauksen pyydetään jatkuvan pitkään.
Kirkkoveisu on muutenkin vahvasti läsnä kirkolliskokouksessa kaikessa, aamulla ja illalla ennen ja jälkeen jokaista kokousta ja ruokailua. Tuntuu vaikealta päästä nopeaan, osin vieraskieliseen lauluun mukaan, jota lauletaan neliäänisesti tuosta vain.
Olen tutustumassa ortodoksisen kirkon elämään osallistumalla vuoden 2025 kirkolliskokoukseen Vuosaaressa Sofiassa. Kyseessä on historiallinen kirkolliskokous paristakin eri syystä: se on vastavalitun arkkipiispa Elian ensimmäinen kirkolliskokous ja vuosikymmeniin ensimmäinen, joka pidetään Helsingissä. Aiemmin kirkolliskokoukset on pidetty joko ortodoksisen kirkon suomalaisessa pääkaupungissa Kuopiossa tai Valamossa. Ja asialista on painava: kokouksessa pitäisi tehdä vaikeita päätöksiä muun muassa kirkon heikentyneestä taloudesta ja Kuopion keskushallinnon tiloista, joita vaivaavat sisäilmaongelmat. Arkkipiispa Elia näkee haasteiden keskellä kuitenkin valoa.
”Juuri supistukset saattavat paljastaa sen, mikä on ollut piilossa runsauden keskellä: mikä on se ydin, joka ilman emme enää ole kirkko? Voi olla, että olemme rakentaneet muureja, jotka nyt täytyy purkaa, jotta valo pääsee sisään. Sillä lopulta kirkossa on kyse vain kahdesta asiasta: leivästä ja viinistä, Kristuksesta ja ihmisestä. Kaikki muu on kehyksiä ja kehyksistä me voimme luopua, kunhan emme kadota kuvaa.”
Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu noin 56 000 jäsentä, mutta kirkon toimintaan osallistuu arviolta lähes kolminkertainen määrä ihmisiä. Jäsenmäärä on ollut hienoisessa laskussa jo vuosia, vaikka kirkkoon liittyjiä on suhteellisen paljon. Haudattavia on enemmän kuin kastettavia eikä liittyvien määrä aivan riitä kuromaan umpeen kuolleiden ja kirkosta eronneiden jättämää aukkoa. Kirkko on monikielinen ja jumalanpalveluksia järjestetään mm. venäjäksi, arabiaksi, kreikaksi ja ukrainaksi.
Minulle syksy on ollut tutustumista ortodoksisuuteen myös sitä kautta, että olen ihan kristillisen yleissivistyksen vuoksi osallistunut katekumeenikurssille, saanut sitä kautta rautaisannoksen ortodoksista opetusta ja osallistunut silloin tällöin ortodoksisiin jumalanpalveluksiin. Kurssit ovat olleet ainakin Helsingissä niin suosittuja, että kaikki eivät ole edes mahtuneet mukaan.
Toisin kuin luterilaisessa kirkossa opilliset asiat eivät kuulu kirkolliskokouksen päättäviin asiohin.
Kurssilla näkyy myös ajan muuttuminen: ennen lähes kaikilla oli rippikoulu käytynä, mutta nyt kursseille tulee paljon ihmisiä, joilla ei ole edes perustietoa kristinuskosta. Toisaalta kursseille tulee ns. nettiortodokseja, jotka ovat ammentaneet käsityksensä kirkosta erilaisista lähteistä, joista osa ei edes vastaa nykyisen ortodoksisen kirkon näkemyksiä. Joillekin on pettymys, että kirkkokin elää tässä ajassa eikä voi eristäytyä maailmasta.
En kuitenkaan ihmettele, että kristinuskon historiaa haetaan nimenomaan ortodoksisesta kirkosta. Tutkimusten mukaan liturgia on säilynyt kaikkein alkuperäisimpänä juuri siellä, eikä pyhäkössä tarvitse pelätä törmäävänsä sambaajiin tai tekoälyjumalanpalveluksiin. Niissä käytetään sujuvasti sellaisia sanoja kuin kerubi-istuin, kaikkipyhyytensä tai edeskannamme. Tuntuu kuin olisi astunut suitsukkeentuoksuiseen toiseen todellisuuteen, jota edesmenneet pyhät seinillä vartioivat kullatuissa kehyksissään.
Ekumenia, pyrkimys kristittyjen ykseyteen, on vähemmistökirkolle hyvin konkreettista ja osa käytännön elämää. Monilla paikkakunnilla ortodoksit järjestävät jumalanpalveluksia luterilaisissa kirkoissa, yhteistyötä tehdään paljon ja suurin osa ortodokseista elää ns. ekumeenisessa avioliitossa, eli heidän puolisonsa kuuluu toiseen kristilliseen kirkkoon – yleensä luterilaiseen.
Kirkolliskokous on tärkeä kokoontuminen myös siksi, että siellä ollaan ortodoksien kesken ja päätetään yhteisistä asioista, myös suhteessa muihin. Toisin kuin luterilaisessa kirkossa opilliset asiat eivät kuulu kirkolliskokouksen päättäviin asiohin, niissä valta kuuluu Konstantinopolin ekumeeniselle patriarkalle Bartolomeokselle, joka lähettääkin suomalaiselle kirkolliskokoukselle juhlallisen tervehdyksensä:
”Olemme myös tietoisia taloudellisista vaikeuksista, joita kirkkonne nyt kohtaa vähentyneen valtionavun vuoksi. Vaikka tällaiset olosuhteet ovat epäilemättä vaativia, ne voivat myös toimia vakavan pohdinnan ja uudistuneen vision tilaisuuksina.”
Ensikertalaiselle kirkolliskokous on yllätyksellinen ja kokonaisvaltainen kokemus: istuntojen aikataulu selviää aina vasta edellisen istunnon lopussa ja kokouksia on myöhäiseen iltaan saakka, onneksi niitä voi seurata myös Youtubesta suorana eli kuuntelen osan pyörän selästä kotimatkalla.
Suljetun valiokuntatyöskentelyn aikana me ulkopuoliset palloilemme auloissa hoitamassa omia hommiamme valmiina säntäämään istuntosaliin heti, kun siellä tapahtuu. Meidän kannaltamme parasta ovat kohtaamisia ja keskusteluja mahdollistavat ruoka-ajat, jolloin koko väki kokoontuu täsmällisesti suureen kauniiseen ruokasaliin nauttimaan joulupaastonajan aterioista, eli lähinnä kalasta ja kasviksista. Kahvitauot on käytetty hyväksi niin, että niiden aikana esimerkiksi nuorisoedustajat ja kirkon järjestöt esittelevät toimintaansa.
Vaikka asiat ovat vaikeita, keskustelu on suurimmaksi osaksi rakentavaa, sovinnollista ja ratkaisuja hakevaa. Äänestyksiä on poikkeuksellisen paljon, mutta nekin sujuvat ilman dramatiikkaa. Keskiviikkona kokouksen päätyttyä ilmassa on huojennusta, sillä sen pelättiin venyvän torstaille, pahimmillaan pikkutunneille.
Oma tutustumiseni kaari saa kauniin päätöksen, kun huomaan, että kokouksen lopussa minäkin osaan jo laulaa Taivaallinen kuningas -veisun, toki vain melodiaäänen – mutta silti.
