Rehellisten maan epäoikeudenmukaisuus – Habiban lapsuus loppui traumoihin

Huomautus: artikkeli sisältää äärimmäistä väkivaltaa ja viittauksia seksuaaliseen väkivaltaan.

Jihadistit tulevat  

”Oli sunnuntai-iltapäivä jumalanpalveluksen jälkeen. Olimme päässeet jo takaisin kotiin, kun kuulimme lähestyvien moottoripyörien ja laukausten ääniä. Miehet tulivat sotilaspuvuissa, joten emme aluksi tienneet heidän olevan hyökkääjiä.” “Meidät käskettiin takaisin kirkkoon, jonne tuotiin kaksi muuta ihmistä viereemme lattialle. Hyökkääjät sanoivat tuovansa vielä lisää ihmisiä, valelevansa paikan bensiinillä ja polttavansa meidät kaikki. Osa heistä ei kuitenkaan pitänyt ideasta vaan päätti kaapata meidät mukaansa.”

Vuodesta 2016 lähtien islamilainen väkivalta on lisääntynyt Burkina Fasossa voimakkaasti, ja Habiban kotikylän kaltaiset yhteisöt ovat hyökkäysten ensisijaisia kohteita.

Univormuihin naamioituneet miehet olivat erään ääri-islamistisen ryhmän militantteja. Vastaavia ryhmiä, jotka nyt uhkaavat aikaisemmin rauhallista Burkina Fasoa, toimii nykyään useita. Vuonna 2016 tapahtuneesta ensimmäisestä jihadistihyökkäyksestä lähtien islamilainen väkivalta on lisääntynyt maassa voimakkaasti, ja Habiban kotikylän kaltaiset yhteisöt ovat hyökkäysten ensisijaisia kohteita.

”Odotin vain kuolemaa”

Habiba ja hänen perheensä selvisivät hengissä, mutta se, mikä heitä odotti, saattoi olla elävältä palamistakin tuskallisempaa. Militantit ottivat vangeikseen tuolloin vasta 13-vuotiaan Habiban, tämän Minata*-äidin ja pikkusiskon sekä useita muita naisia. Militantit veivät vankinsa metsään kauas kotoa. ”Emme nähneet taloja, suojia tai muitakaan rakennuksia, oli vain pelkkiä puita. Näimme muualta tuotuja ihmisiä, mutta jihadistit eivät antaneet meidän pitää yhteyttä keskenämme.” Naiset jaettiin ryhmiin. Osa Habiban kanssa tuoduista naisista tapettiin, osa jätettiin eloon. Habiba erotettiin äidistään ja sisarestaan ja sijoitettiin muutamien muiden samasta kylästä tuotujen naisten joukkoon. ”Odotin vain kuolemaa. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin hetkeä, jolloin he päättäisivät tappaa minut.”

Leijonien luolassa

”Kaikki miehet olivat muslimeja, eivätkä he antaneet meidän rukoilla Jumalaa. He olisivat tappaneet meidät, jos olisivat nähneet meidän rukoilevan. Jos joku löydettiin laulamasta tai taputtamasta käsiään, hänet tapettiin.” Naiset asuivat leirissä kolme vuotta. Heidät pakotettiin kääntymään islamiin, ja he kärsivät jatkuvasta fyysisestä pahoinpitelystä. He näkivät hirveintä kuviteltavissa olevaa väkivaltaa, joka edelleen kummittelee heidän mielessään. “Ihmisiä tapettiin edessämme viiltämällä heidän kurkkunsa auki. Joskus heidät pakotettiin kaivamaan omat hautansa ja laskeutumaan kuoppaan, ja sitten heidät ammuttiin.” ”Me traumatisoiduimme tästä kaikesta.”

Vaikka laulaminen oli kiellettyä, mielessäni oli paljon lauluja, jotka eivät sieltä lähteneet. HABIBA*

Pelko ja fyysinen väkivalta oli sietämätöntä, mutta pahin oli vasta tulossa. Habiba naitettiin yhdelle militanteista. Hänen on edelleen vaikea puhua tästä erityisestä kärsimyksestään, jota joutui noiden kolmen vuoden aikana kestämään. ”Minut ja pastorin lapsenlapsi pakotettiin siellä avioitumaan. Olin 13-vuotias, hän oli vasta 11. He raiskasivat meitä.” Habiba oli yksinäinen ja toivoton ja odotti kuolinpäiväänsä. Sanoi itselleen, että Jumala oli todellakin jättänyt hänet. Mutta Jumala ei hylännyt Habibaa. ”Sydämessäni puhuin yhä Jumalalle, kun suoritin muslimin rukouksia. Ja vaikka laulaminen oli kiellettyä, mielessäni oli paljon lauluja, jotka eivät sieltä lähteneet. Yhdessä laulussa sanotaan, että leijonien luolassa Jumala osoitti voimansa. Se teki minuun vaikutuksen, koska leijonien luolassa me olimme.”

Pako leiristä

”Kahden ensimmäisen vuoden aikana, en tiennyt, missä tyttäreni oli. Olin hänen pikkusiskonsa kanssa toisessa leirissä”, kertoo Minata, Habiban äiti. ”Tuskallisinta oli tietää, etten ollut ainoa, joka kärsi, vaan kaksi tytärtäni oli siellä myös. Pyysin Jumalaa pelastamaan edes tyttäreni, vaikka minun pitäisikin jäädä.” Eräänä päivänä vanha nainen tuli Minatan luo ja kertoi nähneensä mosien etniseen ryhmään kuuluvan tytön. “Kun vartijat poistuivat, seurasin vanhaa naista salaa. Hän vei minut toiseen leiriin, ja siellä näin tyttäreni. Se oli tosiaan hän!” Habiba oli jälleen yhdessä äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Yhdessä he päättivät paeta Jumalan avulla. Habiba kertoo heidän paostaan: ”Niinpä, vaikka kaikki oli meitä vastaan, saimme rohkeuden paeta. Kun vartijat olivat nukahtaneet, lähdimme leiristä. Kävelimme vain öiseen aikaan, ja päiväsaikaan piilottelimme pensaikossa.” Lopulta, viiden päivän jälkeen, he tulivat Déou-nimiseen kylään ja valtatielle. ”Saimme kyydin pakettiautolla, joka vei meidät Ouagadougouhun. Emme uskoneet, että se oli totta! Ajattelimme, ettemme ikinä pääsisi turvallisesti kotiin.”

Mennyt ei unohdu

Nyt uskaliaasta paosta on kulunut muutama vuosi, mutta Habiba kärsii yhä militanttien käsissä kokemastaan hyväksikäytöstä. Open Doors on paikallisen seurakunnan kautta järjestänyt hänelle ja hänen perheelleen mahdollisuuden traumaterapiaan. ”Muistikuvat palaavat edelleen mieleeni. Kun kuulen, että naapurikylään on hyökätty, pelot palaavat ja haluan paeta turvallisemmalle seudulle. Joka kerta, kun kuulen laukauksen, kaikki muistot tulevat takaisin. Unohtaminen on vaikeaa.” *Nimet muutettu turvallisuussyistä   Lue lisää kristittyjen tilanteesta Burkina Fasossa.