Ylisukupolvisuus on rikkaus, joka haastaa ymmärtämään

 

Tuttuus luo merkityksellisyyden tunnetta, ja se voidaan tavoittaa esimerkiksi tuttujen kaavojen ja tutun musiikin avulla. Tästä näkökulmasta muutosten vastustaminen muun muassa jumalanpalveluselämässä tulee ymmärrettäväksi. Kuvituskuva: Unsplash

Sukupolvien välinen yhteys puhututtaa seurakunnissa. Avoin keskustelu siitä, mitä usko ja tavat merkitsevät syvällisellä tavalla eri sukupolville, saattaisi auttaa ylittämään kulttuurieroja.

Sukupolvien välinen yhteys, tai sen puute, on puhututtanut vuosien saatossa useissa seurakunnissa.

– Kristillisen seurakunnan perusluonteeseen kuuluu, että siellä kaikki Jumalan lapset tulevat yhteen. Ei se ole seurakunta, jos siellä ei ole kaikenikäisiä, sanoo Turun vapaaseurakunnan pastori Jopi Pietiläinen.

IK neliöb. vko 27-28.MJa

– Eri-ikäisten keskinäinen kohtaaminen on tärkeää, sillä se tukee seurakunnan jatkuvuutta. Nuorten on hyvä saada esimerkkiä vanhemmilta sukupolvilta ja huomata, että usko todella on koko elämänkaaren kestävä matka. Vastavuoroisesti vanhemmat ihmiset voivat riemuita siitä, että mukana on nuoria. Nuoret ja jatkuvuus ovat vanhemmille ihmisille osoitus siitä, että kyse on jostain heitä itseään suuremmasta kokonaisuudesta.

Keskustelu auttaa ymmärtämään eri kulttuureja

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä ajattelee, että sukupolvien välistä yhteyttä tulisi vaalia, sillä se auttaa ymmärtämään erilaisia hengellisiä näkemyksiä. Paras keino tähän olisi käydä avointa keskustelua siitä, mitä usko ja tietyt tavat syvällisellä tasolla eri sukupolville merkitsevät.

– Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomessa on poikkeuksellisen vaikeaa keskustella uskonnosta. Työstämme tällä hetkellä hanketta, jossa tarkastellaan uskonnollista perinteensiirtoa eri maissa.  Olemme keränneet tutkimusaineistoa tekemällä perhehaastatteluja, joissa on usein ollut yhtä aikaa läsnä kolme sukupolvea. Usein perheet toteavat, että hei, me ei ollakaan ikinä aiemmin keskusteltu tästä aiheesta yhdessä.

Kenties näin on käynyt seurakunnissakin. Niissä voitaisiin käydä enemmän metatason keskustelua eri ikäryhmien hengellisistä tarpeista.

– Vanhempien sukupolvien hengelliset rutiinit voivat näyttää nuorten silmissä vain ulkokultaisilta tavoilta, elleivät vanhemmat itse kerro, mitä ne tavat heille merkitsevät ja millaisiin tarpeisiin ne vastaavat.

Erilaiset kulttuurit synnyttävät erilaisia tarpeita

Tervo-Niemelä nimeää erääksi hengelliseksi näkemyseroksi suhtautumisen syntiin.

– Vanhemmat sukupolvet ovat usein rakentaneet uskonnollista identiteettiään moraalisen puhtauden varaan. Perhehaastatteluissa saatetaan kertoa, miten jonkun lapsuudenperhe oli uskovainen, kun oltiin niin hyvin käyttäytyviä. Nykyään nuoret saattavat korostaa omassa hengellisessä elämässään muita asioita.

Sanotaan, että nuoret janoavat vahvempia hengellisiä kokemuksia. Toisaalta Tervo-Niemelän mukaan myös vanhemmat ihmiset kaipaavat niitä, ja erilaisilla hengellisillä kokemuksilla on pitkälle, jopa sukupolvien yli, kantava merkitys. Myös tuttuus luo merkityksellisyyden tunnetta, ja se voidaan tavoittaa esimerkiksi tuttujen kaavojen ja tutun musiikin avulla. Tästä näkökulmasta muutosten vastustaminen muun muassa jumalanpalveluselämässä tulee ymmärrettäväksi.

Hengelliset painotuserot ovat omiaan luomaan erilaisia toimintakulttuureja. Tervo-Niemelä uskoo, että yhteyden tavoittelemisesta huolimatta eriytyneitä, ikäryhmittäin kohdennettuja toimintamuotojakin tarvitaan.

– Hengellisten kokemusten lisäksi seurakunnan tulisi tarjota sosiaalisia suhteita ja hauskanpitoa. Myös vertaistuki on tärkeää, koska se tekee seurakunnassa käymisestä ja uskosta vähemmän hävettäviä asioita. Nämä ovat keskeisiä asioita varsinkin, kun puhutaan nuorten sitoutumisesta seurakuntaan. Hengellisten tunne-elämysten kokeminen jatkuvasti ei ole mahdollista. Jos ne ovat ainoa syy seurakunnassa käymiseen, jaksaako nuori pysytellä mukana kauan? Yhteisö auttaa selviämään, jos oma usko horjuu.

Miten eri sukupolvet tuodaan yhteen?

Useissa seurakunnissa jumalanpalvelus on se, joka aiheuttaa kitkaa nuorten ja vanhojen välille. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg ajatteleekin, että jumalanpalvelus yksinään ei riitä yhdistämään seurakuntalaisia.

– Pitäisi olla muutakin yhteistä toimintaa. Jos keskustelu on vaikeaa, kannattaa saattaa ihmiset yhteen esimerkiksi ruuanlaiton tai muun konkreettisen toiminnan merkeissä.

Jumalanpalvelus on kuitenkin perinteisesti koko seurakunnan yhteinen juhla, joten sen sujumiseen kannattaa panostaa. Sohlberg toteaa, että viime vuosina uudet, trendikkäät jumalanpalvelukset ovat vetäneet puoleensa runsaasti nuoria. Eräs syy hänen mukaansa on luultavasti se, että kyse on usein osallistavista tilaisuuksista, joissa maallikot saavat tilaa ja voivat olla mukana vaikuttamassa asioihin.

Jopi Pietiläinen kertoo, että Turun vapaaseurakunnassa on käynyt juuri näin:

– 75 prosenttia aktiivisista kävijöistä on 25–45-vuotiaita. Nuoret ja nuoret aikuiset muun muassa tekevät jumalanpalveluksiin itse musiikkia.

Onko erilaisuuden kanssa mahdollista elää?

Jussi Sohlberg uskoo, että ristiriitoja löytyy aina, eikä niitä kannata liiaksi kavahtaa.

– Yhteiskunnan yleinen trendi on, että sukupolvien välillä on arvoeroja, eikä sitä tosiasiaa saa helposti muutettua. Kaikesta ei tarvitse, tai ehkä edes voi, olla aina samaa mieltä. Täydellistä harmoniaa sukupolvien välillä ei ole mielekästä tavoitella, mutta olennaista olisi, että silti pystyttäisiin elämään mukavasti saman katon alla.

Sohlberg nostaa esiin vielä uskonnollisen identiteetin merkityksen:

– Oikeastihan samassa seurakunnassa aktiivisesti käyvillä on lähtökohtaisesti tosi paljon yhteistä, vaikka kulttuurieroja olisikin.