”Olosuhteita ei voinut itse kontrolloida”

 

Sari Nieminen törmäsi omaan rajallisuuteensa ja haavoittuvuuteensa lähetystyövuosina Etelä-Amerikassa. Nyt 53-vuotiaana hän toteuttaa pitkäaikaista toivettaan pastoriopinnoista Suomen teologisessa opistossa. Kuva: Pia Korhonen

Kun Kolumbiassa asetettiin ulkonaliikkumiskielto ja Guyanassa suljettiin koulut, Sari Nieminen sekä turhautui että koki avuttomuutta olosuhteiden edessä. Kriisit opettivat sopeutumiskykyä ja luottamusta.

Keväällä 1999 Sari Nieminen istui Helsingin englanninkielisen koulun opettajainhuoneessa. Saksan ja ruotsin opettajalla oli meneillään hyppytunti, ja hän sattui selailemaan pöydällä lojunutta Kirkko ja kaupunki -lehteä. Edellisvuonna uskoon tulleen Niemisen silmiin osui ilmoitus, jossa Suomen Lähetysseura haki nuorisotyöntekijää Kolumbiaan slummialueelle.

– Vaatimuksena oli muun muassa espanjan kieli, joka ei ole koskaan kuulunut kielivalikoimaani. Ihmettelin ylipäänsä, miksi se ilmoitus kolahti minuun, Nieminen muistelee.

Oikeus Sanaan_SEKLkesäkeräys1kk_vuosisop

Kun hän seuraavana päivänä löysi itsensä kaivamasta lehteä paperikorista, alkoi olla selvää, että pitäisi edes laittaa hakemus sisään.

Kuinka ollakaan, Nieminen hyväksyttiin. Seuraavat neljä vuotta olivat mullistava kokemus.

Sisällissota pakotti lähtemään

Sari Nieminen saapui Bogotaan, San Cristobal Norten slummialueelle nuorisotyöhön — jonka Kolumbian sisällissota pian keskeytti.

Sissi- ja huumesotaa oli kylläkin jatkunut maassa jo 1960-luvulta lähtien, mutta marraskuussa 1999 Bogotassa oli kaksikin pommi-iskua, jotka molemmat tappoivat useita ihmisiä.

Tilanne oli jatkunut kireänä kesästä saakka. Sissit piirittivät pääkaupunkia eikä Bogotasta päässyt pois, iltakuuden jälkeen astui voimaan päivittäinen ulkonaliikkumiskielto.

– Se tuntui aluksi hurjalta. Olin suomalaisena tottunut siihen, että saan mennä vaikka keskellä yötä ulos, eikä kukaan estä, Nieminen kertoo.

– Oli vaikeaa sopeutua ja ottaa sitä vakavasti. Tuntui, että onko tämä tilanne nyt niin hurja.

Ikkunoita tärisyttäneet pommi-iskut kuitenkin osoittivat varotoimet aiheellisiksi.

Työtä jatkettiin mahdollisuuksien rajoissa, ja lähetystyöntekijät pitivät tiiviisti yhteyttä ja rukoilivat yhdessä. Siitä oli paljon apua. Ja pakollisina koti-iltoina oli ainakin aikaa opiskella espanjan kieltä. Se tehosti entisestään tiivistä kielikylpyä, joka alkoikin tuottaa tulosta.

– Muistan, että slummialueen lapsilla oli suuri ilo, kun minulta alkoi tulla tekstiä. He olivat ihan riemuissaan, että kyllä se osaa sittenkin puhua! Nieminen nauraa.

Tulva tuhosi slummialueen

Lopulta Kolumbiaan sijoitetut lähetit päätettiin evakuoida naapurimaahan Venezuelaan.

– Kapinoin tosi pahasti sitä vastaan. Tuntui, että petän nuoret, joiden kanssa olin saanut rakennettua luottamusta, Nieminen kertoo.

Ei auttanut, sillä maahan ei saanut jäädä. Joukkio lennätettiin Venezuelaan Caracasin kentälle — vain keskelle toisenlaista katastrofia. Vielä saman päivän aikana, joulukuussa 1999, vettä alkoi tulla kaatamalla. Useita vuorokausia kestänyt rankkasade aiheutti massiivisia maanvyöryjä vuoristoisella rannikolla Vargasissa, Caracasin pohjoispuolella. Se vei hengen eri arvioiden mukaan 10 000–30 000 ihmiseltä ja kodin vielä useammalta. Vuorenrinteille ahtautuneet hökkelit alkoivat ”tippua kuin dominopalikat”, Nieminen kuvailee.

Sari Niemisen uusi työmaa löytyi Valencian kaupungista, joka päätti katastrofin aikana ottaa vastaan 700 Vargasista evakuoitua perhettä. Heidät majoitettiin paikalliseen urheiluhalliin.

– Kerrossängyt laitettiin riviin, ja niitä koetettiin vähän eristää pussilakanoilla, Nieminen kertoo.

– Heistä tuli minun ykköstyöni.

Jälleen Nieminen löysi itsensä kapinoimasta: ei hän ollut mikään katastrofityöntekijä! Hän ei osannut rakentaa kotinsa menettäneille taloja tai herättää ketään kuolleista.

– Tunsin niin suurta avuttomuutta sen edessä, mitä ihmiset olivat menettäneet.

Itkua itkevien kanssa Venezuelassa

Työ alkoi yksinkertaisista asioista. Nieminen kuunteli ja myötäeli ihmisten hädässä ja auttoi hankkimaan heille perustarpeita aina saippuasta, hammasharjoista ja terveyssiteistä lähtien.

Yhteistyökumppanina toimi Venezuelan armeija.

– He katsoivat minua ensin kuin halpaa makkaraa: mikä ihmeen tapaus tämäkin kuvitteli olevansa, Nieminen hymähtää.

Ulkomaalainen, vaaleaihoinen nainen ei vakuuttanut machokulttuurissa. Nieminen osallistui kuitenkin palavereihin sujuvasti espanjaksi ja osoitti haluavansa todella auttaa.

– Jumala varmasti käänsi joitakin muttereita heidän pääkopassaan, että suhtautuminen alkoi muuttua.

Siellä valencialaisessa ahtaassa urheiluhallissa Sari Niemiselle kirkastuivat Roomalaiskirjeen (12:15) sanat: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” Kun pahimmat traumat oli purettu, joidenkin kanssa saattoi istua lukemaan Raamattua ja rukoilemaan sekä jakamaan evankeliumia.

Onnekseen Nieminen sai kuitenkin nähdä työkautensa aikana, että evakuoidut ihmiset pääsivät aloittamaan uutta elämää — ei enää Vargasissa vaan toisella puolella maata, mutta uutta elämää yhtä kaikki.

Lakko sulki koulut Guyanassa

Yhden Suomessa vietetyn vuoden jälkeen edessä oli kolmas kohde, tällä kertaa Guyana ja lähettäjänä oli Missionskyrkan i Finland eli Ruotsinkielinen vapaakirkko. Siellä odottivat uudet työtehtävät slummialueen seurakunnassa ruoka-avun ja lapsityön parissa.

Aivan pulmitta ei tämäkään työmaa sujunut, vaan yleislakon aikana Guyanassa suljettiin koulut. Slummilasten kanssa työskennellyt Nieminen suivaantui siitä:

– Näillä lapsilla ei ollut yhtään mitään. Koska koulut aukeaisivat ja lapset pääsisivät jatkamaan, nämä, jotka todellakin tarvitsisivat sitä?

Paikalliselta pastorilta Nieminen sai luvan aloittaa luku- ja kirjoitustaitoprojektin, joka toimii Guyanassa yhä edelleen.

Nytkin kuoritaan sipulia

Elokuussa 2003 Sari Nieminen palasi Suomeen ja on sittemmin toiminut erilaisissa opetus- ja seurakuntatöissä. Nyt hän opiskelee kolmatta vuotta Suomen teologisessa opistossa ja tähtää pastoriksi.

Jälleen ulkoinen uhka on laittanut pakan sekaisin: lähiopetus on muuttunut etäyhteydeksi ja suurin osa opiskelijoista on lähtenyt pois asuntolasta, niin Nieminenkin Pohjanmaalle ystävänsä luokse. Vaikka poikkeustilan syyt ovat erilaiset kuin aikanaan Etelä-Amerikassa ja pommien sijaan pelätään virusta, olosuhteet ovat tuoneet 20 vuoden takaiset muistot elävästi mieleen.

– Sisällissotaa ja olosuhteita ei voinut itse kontrolloida. Ensin se tulee ehkä päin näköä ja saattaa ärsyttää, että miten tämä voi mennä näin. Mutta sitten on tajuttava, ettei tästä päästä mihinkään ja täytyy mukautua ja sopeutua, Nieminen pohtii.

Tällä kertaa tilanteeseen on ollut helpompi sopeutua. Sari Nieminen toivoo, että kaikesta huolimatta pysähtyminen saisi aikaan jotain hyvääkin.

– Tulee mieleen kuva sipulista, jota kuoritaan. Turha kiire ja stressi saisivat karista pois ja ydin näkyisi kirkkaampana.