Oikeutettu sota – onko sellaista?

 

Kuvituskuva: Istockphoto

Pasi Palmu pohtii artikkelissaan mikä tekee sodasta oikeutetun. Onko olemassa oikeutettu sotaa? Voiko hirmuhallitsijan murhata? Mitä tapahtuu totuudelle sodassa?

”Sillä se, jonka omatunto on puhdas ja valistunut, pystyy taistelemaan hyvin. On nimittäin varmaa, että sillä, jolla on puhdas omatunto, on myöskin suuri rohkeus ja uljas sydän. Mutta kun sydän on uljas ja mieli luottavainen, on nyrkkikin voimakkaampi, mies ja hevonen molemmat reippaampia, kaikki asiat onnistuvat paremmin ja kaikki sattumat ja olosuhteet myötävaikuttavat voiton saamiseksi, jonka Jumala sitten myöskin antaa.” (Luther, Voivatko sotilaatkin kuulua autuaalliseen säätyyn? 1526)

Martti Lutherin mielestä keskeinen edellytys taistelijan jaksamiselle on vakuuttuneisuus siitä, että hän käy oikeutettua sotaa. Samaa painottaa moderni sotilaspsykologia ja vahvistuksen tälle antaa meneillään oleva Ukrainan sota. Pienemmän, köyhemmän ja sotateknisesti heikomman Ukrainan menestyksekäs vastarinta on yllättänyt muutkin kuin venäläiset.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Venäläisten sotilaiden joukossa tilanne näyttää vastakkaiselta. Nähtävästi hyökkäysarmeijan sotilaat eivät ole olleet selvillä, mitä he Ukrainassa lopulta tekevät. Kun paraatimarssi Kiovaan ei vastoin oletuksia onnistunut ja Mariupolin puolustuskin oli kestänyt käsittämättömän pitkään, läntiset sotilaskommentaattorit alkoivat puhua muustakin kuin joukkojen voimasuhteista ja sijoituksista. Maanpuolustustahto ei ole talvisotaromantiikkaa, vaan sillä on ratkaiseva merkitys myös nykyaikaisessa sodassa. Kotoisessa maanpuolustuskeskustelussammekin vaikenivat tympeät äänet ”Suomen kestämisestä ehkä muutaman tunnin Venäjän hyökkäystä vastaan”. Viime viikot ovat vahvistaneet luottamusta puolustuskykyymme. Toisaalta olemme nähneet sen tosiasian merkityksen, mistä Suomen ilmavoimien motto lausuu: Qualitas potentia nostra – Laadussa voimamme. Toisaalta olemme toivottavasti tajunneet, ettei ratkaisevaa sittenkään ole pelkkä qualitas. Heikommallakin varustuksella saadaan ihmeitä aikaan, jos toisella on tahto ja toiselta se puuttuu.

Oikeutetun sodan kriteerit

”Sota on paljast pahantekko, molemin puali, alkakko sen sit kuka hyväs”, myöntää Tuntemattoman sotilaan Hietanen Petroskoin Veralle, joka syyttää suomalaisia hyökkäyksestä Hitlerin rinnalla Neuvostoliittoon. Naiivi tai nationalistinen sotaromantiikka olkoon luku sinänsä, mutta yleisesti sotaa pidetään pahimpana kuviteltavissa olevana onnettomuutena, joka kansakuntaa voi kohdata. Miten kristitty voisi hyvin omintunnoin osallistua ”paljaaseen pahantekoon”? Kirkkoisä Augustinuksesta ja sittemmin Tuomas Akvinolaisesta lähtien ovat vakiintuneet tietyt kriteerit sille, milloin kristitty voi osallistua tällaiseen onnettomuuteen — tai hänen jopa pitää osallistua:

  1. Sodalla on oikeutettu syy. Käytännössä se on puolustautuminen hyökkääjää vastaan.
  2. Sotaan tulee ryhtyä vain laillisen esivallan johdolla. Kapinat, sisällissodat, terrorismi yms. on kristityltä poissuljettu vaihtoehto.
  3.  Aseellisella puolustautuminen ei saa uhata suurempia arvoja kuin ne, joita halutaan puolustaa.
  4. Sodassakaan kaikki ei ole sallittua. Oikea sodankäyntitapa laittaa rajat tarpeettomalle tuholle ja kärsimykselle.

Suomessa on luterilaisen herätysliikeväen parissa luettu Olav Valen-Sendstadin (1904–1963) pientä kirjasta Voiko kristitty olla sotilas (Suomen Raamattuopiston kustannus Oy 1982). Siinä Valen-Sendstad kertoo omakohtaisen todistuksensa, kuinka pasifisti hänessä kuoli natsi-Saksan hyökättyä Norjaan. Pappina ja virkamiehenä hänen oli valittava Norjan laillisen hallituksen ja liikekannallepanomääräyksen tai petturi Quislingin petturihallituksen ja aseiden laskemisen välillä. Kuinkahan moni suomalainen 1970-luvun idealisti on joutunut viime viikkoina samaan pohdintaan?

Ukrainan sota näyttäisi olevan korostetusti puolustussotaa laillisen esivallan johdolla. Ennen sodan alkua maailma sai seurata, miten Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja jopa Valko-Venäjän alueelle, kun taas Ukraina vältti provokaatioita viimeiseen asti. Alusta alkaen oli selvää, että Ukrainalla oli sodassa moraalinen yliote.

Sitä hämmentyneempiä olemme olleet Moskovan patriarkka Kirillin ilmaistessa ehdoitta tukensa Putinin sodalle. Tätä kirjoittaessani satuin näkemään kuvan kolmesta ortodoksipapista siunaamassa valtavaa mannertenvälistä ohjusta, joka lännessä tunnetaan nimellä Satan. Luterilaiselta kannalta katsottuna tällainen pyhä sota näyttää erityisen ongelmalliselta. Lutherin mukaan uskoa ei ole lupa edes puolustaa asein, ts. uskonto ei ole ikinä oikeutettu syy sodalle; Jumala itse pitää asiastaan huolen. Onneksi olemme Ukrainan sodan yhteydessä kuulleet ortodoksisenkin maailman tuomitsevan patriarkka Kirillin sotaeetoksen harhaoppina.

Ei luterilaistenkaan historia aivan puhtaana hohda. Luterilainen tunnustus ei estänyt puhdasoppista kuningasta Kustaa II Adolfia lähtemästä sotilaittensa kanssa Pohjois-Saksaan puolustamaan ahdistettuja uskonveljiä 30-vuotisessa sodassa. Myös oma talvisotamme nähtiin jossakin määrin uskonsotana. Se olikin luonnollinen reaktio ateistisen Neuvostoliiton aloitettua hyökkäyssotansa ja pommitettua mm. kirkkoja.

Ukrainan sota pysäyttää pohtimaan myös oikeutetun sodan 3. kriteeriä. Venäjä on toistuvasti muistuttanut, että sillä on tarvittaessa käytettävänään joukkotuhoaseita. Massiivisen tuhon ja määrättömän inhimillisen kärsimyksen aiheuttaminen pakottaisi miettimään, onko oikeutettua jatkaa enää taistelua sellaisella hinnalla. Onneksi hyökkääjällä on kuitenkin ollut ainakin toistaiseksi pidäke käyttää näitä epäinhimillisiä keinoja. Sen sijaan 4. kriteeri on jatkuvasti koetteilla myös puolustajan taholta. Kun hyökkääjän tekemät raakuudet ovat paljastuneet, puolustajien tuntema viha ja katkeruus uhkaavat purkautua vihollisarmeijan sotilaisiin tavalla, joka on sodan sääntöjen vastainen.

Sodan ensimmäinen uhri on totuus

Ukrainan sodan aikana on toisteltu Venäjän valtion määräystä siitä, ettei taistelutoimia saa kutsua sodaksi eikä varsinkaan hyökkäykseksi, vaan sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi. Syy on ymmärtääkseni selvä: Venäjä ei voi mennä sotimaan Ukrainan alueelle, koska sellainen olisi sen oman rikoslain vastaista. Venäjän rikoslain 34. luvun XII kappaleen pykälän 353 1. momentti kuuluu: ”Hyökkäyssodan suunnittelusta, valmistelusta ja aloittamisesta on tuomittava vapausrangaistus, jonka pituus on vähintään seitsemän ja enintään 15 vuotta.” Eli rajuimmillaan yhtä pitkä kakku kuin Venäjän duuman hyväksymän lain enimmäistuomio armeijaa koskevien valeuutisten levittämisestä. Itse hyökkäyssodan käymisestä kyseisen pykälän toinen momentti määrää vähimmillään 10 vuoden ja enimmillään 20 vuoden vankeusrangaistuksen. Vladimir Putinin ja Sergei Shoigun ikäisille miehille se merkitsisi kutakuinkin loppuelämää kiven sisässä.

Masentava tosiasia onkin, että harvoin nykymaailmassa mikään valtio hyökkää toisen kimppuun selittämättä tekosiaan oikeutetuiksi. Tarvittaessa ammutaan Mainilan laukaukset, metsästetään terroristit Tšetšeniasta tai osoitetaan, miten inhimillisyys huutaa ”rauhanturvaajia” Donbasin alueelle. Tällaisia huvittavuuksia voi kirjoitella vapaan tiedonvälityksen maailmassa, mutta hauskuus haihtuu, kun asettuu yksittäisen sotilaan saappaisiin. Hän saa tietonsa tilanteesta ja käskyn erikoisoperaatiosta sodanjohdolta, joka valehtelee siekailematta. Oletetaan, että sotilas on kristitty. Kuinka ankarasti voimme tuomita hänet rikollisesta sotimisesta, kun hän itse uskoo käyvänsä oikeutettua sotaa?

Jos yksiselitteisten eettisten ratkaisujen antaminen on elämässä usein vaikeaa, niin sotaa koskevissa asioissa vaikeuskerroin vain kasvaa. Sodan kestäessä ”sodan sumu” estää näkemästä kirkkaasti taistelukentän tapahtumia. Sodan jälkeen oikeus seuraa yleensä voittajan miekkaa. Myös hyökkääjän puolella vanhemmat itkevät lähettäessään poikiaan ja tyttäriään rintamalle. Mustavalkoisten moraalisten tuomioiden langettaminen kaikista näistä ihmisistä ei yksinkertaisesti onnistu. Sota on kammottava ja hallitsematon koneisto. Yksittäisellä rattaalla, ihmisellä, on siinä olematon liikkumatila.

Saako hirmuhallitsijan murhata?

Erityisen ahdasta on niillä kristityillä, joiden kohtalona on ollut syntyä sotilaallisesti voimakkaaseen ja militaristiseen valtioon. Valen-Sendstadin aikalaisista voisi mainita Martin Niemöllerin (1892–1984), saksalaisen teologin ja kirkonjohtajan. Niemöller palveli ensimmäisessä maailmansodassa sukellusveneen komentajana, kannatti kansallissosialisteja vuodesta 1924 ja toivotti Kolmannen valtakunnan tervetulleeksi 1933. Samana vuonna hän kuitenkin ajautui konfliktiin ns. saksalaisten kristittyjen kanssa, koska ei hyväksynyt poliittisten lausumien ja uskontunnustuksen sekoittamista keskenään. Kirkkotaistelu johti hänet keskistysleiriin vuosiksi 1937–45. Niemöller selvisi sodasta hengissä. Sodan jälkeinen Niemöller oli radikaali pasifisti.

Toisenlaisen kohtalon koki lahjakas ja tunnettu teologi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945). Hän osallistui Hitlerin vastaiseen salaliittoon 20.7.1944 ja muiden salaliittolaisten tavoin hänet teloitettiin seuraavana vuonna. Ukrainan sodan aikana on puhuttu siitä mahdollisuudesta, että Venäjältä löytyisi voima, joka raivaisi sodan arkkitehtinä pidetyn presidentti Putinin vallasta. Alussa lainaamassani teoksessa Luther kysyy, ”saattaisiko esiintyä sellaista tapausta, että tätä esivallan oikeutta kohtaan voisi olla tottelematon, taistella sitä vastaan, panna se viralta ja vangita se”. Hänen vakaumuksensa on yksiselitteinen: ”On tosin oikeutettua panna viralta ja telkien taakse sellainen ruhtinas, kuningas tai valtias, joka sattuu tulemaan hulluksi; sillä siitä alkaen, kun järki on paennut, ei häntä enää voi pitää ihmisenä. Niin, sanot, raivoavaa hirmuvaltiasta on varmasti myöskin pidettävä järjettömänä tai vielä mielipuoltakin pahempana, sillä hän tekee vielä paljon enemmän vahinkoa. Tähän vastatessaan joutuu jo pulaan, sillä sellaisissa esityksissä näyttää olevan paljon perää, ja ne tavoittelevat pelkästään oikeutta ja kohtuutta. Mutta siitä huolimatta selitän mielipiteeni olevan, että mielipuoli ja itsevaltias eivät ole sama asia.”

Sitten Luther pohtii, että yksinvaltias voisi vielä tehdä parannuksen ja ottaa vastaan opetusta. Ehkä tärkeämpi syy hänen torjuvaan asenteensa nousee kuitenkin talonpoikaiskapinan kokemuksista edellisvuodelta: ”Sillä jos yksinvaltiaiden surmaaminen ja karkottaminen hyväksytään, niin pian se tapa leviää ja käy yleiseksi, että niitäkin, jotka eivät ole mitään hirmuvaltiaita, mielivaltaisesti haukutaan sellaisiksi ja myöskin murhataan, jos se juolahtaa rahvaan mieleen.” Kuitenkaan Luther ei hyväksy ehdotonta kuuliaisuutta. Mikäli sotilas on vakuuttunut siitä, että hänen ruhtinaansa ei käy oikeutettua sotaa, sotilaan ei pidä totella. Mieluummin pitää kärsiä vaikka kuolemanrangaistus.

”Nyt tahdot ehkä sanoa: Niin, miten sitten voi sietää hirmuvaltiailta mitä tahansa? Sinä teet heille liian suuria myönnytyksiä, ja sellainen oppi vain lisää ja vahvistaa heidän pahuuttaan – – Vastaan: Minähän en opeta sinua, joka tahdot tehdä ja jättää tekemättä, mitä haluat. Menettele vain mielesi mukaan ja murhaa kaikki ylempäsi!” Luther näkee, että kysymys on ennen kaikkea kuuliaisuudesta Jumalan käskylle. Sitten hän muistuttaa, että raakakaan esivalta ei voi tappaa kristityn sielua — ja sielun vahinkoa kristityn pitää varoa yli kaiken. Sitä paitsi Jumala on yhä olemassa. Hänellä kyllä riittää keinoja jumalattoman hallitsijan tuhoamiseksi sitten kun niin tahtoo.

Luther kirjoitti sodan oikeutusta käsittelevän kirjasensa omantunnon kamppailussa olevalle ritarille Assa von Kramille. Teologisen pohdiskelun loppuun hän liittää rukoukseen. Se päättyy näin: ”Uskon sydämestäni, että ainoastaan sinun rakkaan poikasi, minun Herrani Jeesuksen Kristuksen viaton veri, jonka hän tahtoasi noudattaen on vuodattanut minun puolestani, lunastaa ja vanhurskauttaa minut. Siinä pysyn, siihen luottaen elän ja kuolen, taistelen ja toimin. Rakas Herra Jumala, Isäni, säilytä ja vahvista henkesi avulla tämä uskoni. Aamen.” — Jos sitten tahdot lausua vielä uskontunnustuksen ja Isä meidän, niin voit tehdä sen ja tyytyä siihen; jätä sitten ruumiisi ja sielusi Jumalan käteen. Sitten vedä miekkasi ja iske Jumalan nimeen!”

Pasi Palmu

Keski-Pohjanmaan piirivastaava (SLEY), Reserviupseerikoulun vs. sotilaspastori 2003–2004

Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 4/2022.

 
Perusta artikkeli