Markus ja Säde Jokela ohjasivat LeviCross-perheleirillä pienryhmää kahtena vuonna peräkkäin. Leirien välissä heidän elämänsä ehti mullistua.
Kesällä 2018 Jokelat saapuivat kotoaan Harjavallasta LeviCross-leirille toimiakseen ensimmäistä kertaa ryhmänohjaajina. Nuorempi parin tyttäristä, Loois, oli silloin nelikuinen vauva.
– Ilmoittauduimme leiriläisiksi, mutta kirjoitimme, että voimme tarvittaessa toimia ryhmyreinä. Reilu pari viikkoa ennen leiriä meitä pyydettiin tähän tehtävään, Säde muistelee.
Ryhmän ohjaaminen sujui hyvin ja perhe viihtyi leirillä. Kokemusta varjostivat Markuksen nielemisvaikeudet. Ruokatorvessa oli keväällä 2018 todettu ahtauma, jota tutkittiin tarkemmin saman vuoden lokakuussa, kun ruokatorvea avarrettiin toimenpiteessä. Aiemmin otettujen näytepalojen mukaan kaikki näytti olevan kunnossa, mutta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että kyseessä oli syöpäkasvain, imusolmukesyöpä.
– Meillä molemmilla oli tästä aavistus, mutta emme paljon puhuneet asiasta, pari muistelee.
Markus oli Turun yliopistollisessa sairaalassa tutkimuksissa ja neljän miehen huoneessa tuli tokaisseeksi, että kyllä se sittenkin syöpä on.
– Älä vain vaimolle kerro, se tulee hysteeriseksi, tokaisi huonetoveri.
– Vastasin siihen, että me ollaan uskovaisia, ei meillä ole mitään hätää, ja huonetoveri myönteli, että ei sitten olekaan, Markus kertoo ja jatkaa, että tunnelma oli päinvastainen kuin vastaavassa tilanteessa kuvittelisi. Hätää tai epätoivoa ei tuntunut.
Rauha kriisin keskellä
Säde koki, että Jumala valmisti häntä etukäteen kohtaamaan uutisen. Yliluonnollinen rauha laskeutui.
– Ajattelin, että niin se onkin syöpä. Ikään kuin tiesin sen jo, Säde kuvaa.
Ystävät ja tuttavat rukoilivat perheen puolesta.
– Jumala ilmoitti minulle, että tämä pitää jostain syystä käydä läpi. Minäkin sain kokea Hänen antamaansa käsittämätöntä rauhaa, Markus muistelee kiitollisena.
Selvisi, että syöpä ei ollut levinnyt. Markus jäi sairauslomalle ja sai kuusi annosta sytostaatteja kolmen viikon välein. Hän oli huonovointinen ja väsynyt aina muutaman päivän hoitojen jälkeen, mutta kesti rankat hoidot odotettua paremmin. Säde kuljetti Markusta autolla 100 kilometrin päähän saamaan hoitoja.
– Vanhempi tyttäremme Jaael ymmärsi asian ja reagoi siihen. Kerran hän auton takapenkiltä totesi: ”Kyl mua tressaa se isin sairaus”, Säde kertoo.
Pari viikkoa sytostaattien loppumisen jälkeen oli vuorossa vielä sädehoito. Lopulta keväällä 2019 Jokelat saivat kuulla hyvät uutiset: kasvain oli hävinnyt.
– Oloni oli tyhjä, Markus kuittaa.
Syöpää sairastavien perheiden kurssilla myöhemmin kesällä hän kuuli, että usein asia on juuri näin. Hoitojakson jaksaa, mutta tilanteen vakavuuden ymmärtää vasta hoitojen loputtua. Markukselle sädehoitolääkäri totesi, että hänen syöpänsä oli aggressiivinen ja olisi uusiutuessaan vaikeasti hoidettava. Syöpä olisi helposti voinut myös levitä.
Lupa olla heikko
Jokelat ovat yhtä mieltä siitä, että Markuksen sairaus yhdisti heitä entistä enemmän.
– Ymmärsin, että minulla on lupa olla heikko. Halusin olla avoin ja kerroin heti sairaudesta töihin ja lähipiirille sekä jätin rukouspyynnön seurakuntaan. Osa ihmisistä otti etäisyyttä ja osa alkoi soitella enemmän, Markus kertoo.
Pari kiittää saamansa tuen määrää ”käsittämättömäksi”. Seurakunnassa ihmiset tulivat halaamaan ja kertoivat rukoilevansa Markuksen puolesta. Kun uutinen syövän häviämisestä tuli, ihmiset iloitsivat: ”Vau kun se parantui!”
– Minä ajattelin, että tietysti se on terve. Asia oli minulle etukäteen ilmoitettu, Säde hymyilee.
Kriisi on muuttanut Markusta ja Sädettä:
– Syöpä tulee aina olemaan läsnä. Entiseen ei ole paluuta, vaan peikko on aina takanamme. Sen saa hyväksyä, Markus toteaa nöyrästi.
Tulevaisuuteen he katsovat luottavaisin mielin.
– Olemme avoimia sille, mitä Jumala haluaa tehdä. Elämä on suurta armoa. Olemme saaneet kokea, että silloin kun tarvitaan, Jumala auttaa, Markus kiteyttää.
Lisää leirikuulumisia ja elämäntarinoita Avec-lehdessä 2/2019.
