Kuvittele astuvasi Lapinjärven Kimonkylään, jossa vanhan maatilan pihalla vastaan tulee junavaunuja, valtavia kirkonkelloja ja mustakaapuinen mies, jonka intohimo on harvinainen: kirkonkellojen historia, huolto ja soitto.
Mikael Juntusen Kesämiesohjelmassa vieraillaan jokseenkin epätodellisessa ympäristössä ja tavataan hyvin ainutlaatuinen ja inspiroiva monitoimimies.
Mies on Supavit Nummelin, Suomen harvoja kirkontorniteknikkoja, jonka elämä on yhtä aikaa perinteiden vaalimista, käsityöläisyyttä ja uteliasta tutkimusmatkaa menneisyyteen.
– Kirkonkelloja soittamaan ei mennä hupparissa vaan arvokkaasti puku päällä, sanoo Supavit työasussaan.
Supavitin tie kellomestariksi ja kellomuseon isännäksi alkoi jo lapsuudessa kelloilla leikkien ja legokirkkoja rakennellen. Hänen isänsä työskenteli rautateillä, ja pienestä pitäen Supavit haaveili omasta rautatiestä. Vuosien varrella haave kasvoi todeksi. Nyt hänen tiluksillaan kiertää kilometrin mittainen kapearaiteinen rautatie, jonka veturit ja junavaunut ovat osa pihapiirin erikoista ilmettä.
Suomen kirkonkellomuseo – yli 1500:n kellon kokoelma
Kimonkylän tilan ylpeys on kuitenkin Suomen kirkonkellomuseo, jossa on yli 1500 erilaista kelloa: laivakelloja, vellikelloja, aisakelloja, veturinkelloja, signaalikelloja, palokelloja, sukellusveneen kelloja – ja tietysti kirkonkelloja. Suurimmat kellot painavat jopa 2,5 tonnia ja kaukaisimmat ovat saapuneet aina Tiibetistä asti.
Museossa vierailee vuosittain satoja ihmisiä, ja Supavit kertoo mielellään kellojen historiasta, soitosta ja merkityksestä. Hän järjestää myös koulutuksia, joissa opetetaan erityisesti ortodoksisen kirkon kellonsoittoa – perinnettä, joka vaatii sekä tekniikan että musiikillisen ymmärryksen.
Kirkontorniteknikon työ
Supavitin varsinainen ammatti on kirkontorniteknikko. Hän vastaa kirkonkellojen huollosta, restauroinnista ja soinnin parantamisesta eri puolilla Suomea. Työ on harvinaista ja ammattilaisia on maassa vain muutama. Hänen työnsä ytimessä on rakenteellinen korjaus ja soinnillinen parannus – kellojen täytyy soida kauniisti, sillä niiden ääni kantaa jopa 15 kilometrin päähän.
Kirkonkellojen huolto ja korjaus vaativat syvää materiaalituntemusta ja käsityötaitoa. Jos kello on haljennut tai epävireessä, se voidaan korjata valamalla uusi osa juuri oikeasta metalliseoksesta. Supavit on opiskellut kellonvalua Saksassa ja oppinut, miten vanhat kellot voidaan palauttaa alkuperäiseen sointiinsa.
– Kello kuin kello, se soi meidän käsissämme! Supavit lataa itsevarmana.
Hänen tiluksiltaan löytyy myös oma valimo, jossa hän itse valaa kelloja korkeissa lämpötiloissa. Rakennus sijaitsee pihan poikki menevän hiekkatien toisella puolella, etäällä muista rakennuksista tulipalojen varalta.
– Kelloja syntyy vaikka grillissä. Sulatin metallia meidän pihagrillissä. Se sortui 700 asteen lämpötilasta, mutta muurasin sen uudestaan.
– Isoin täällä valamani kello on leiviskän eli suurin piirtein ämpärin kokoinen. Aina ei onnistu. Kerran kun yritin tehdä kelloa, siitä tulikin egyptiläinen kuningatar Nefertiti, Supavit nauraa.
Pyhän kohtaamisen kappeli
Isot kellot eivät ole Supavitin ainoa intohimo. Hän on rakentanut tiluksilleen myös kahdeksat urut. Kookkaimmat urut sijaitsevat hänen kotiinsa rakentamassaan Pyhän Kohtaamisen Kappelissa – kirkossa, jonka kanttorina hän itse on.
– En ole käynyt soittotunneilla, vaan opetellut itse soittamaan, hän täsmentää.
Supavit on adoptoitu yksivuotiaana Thaimaasta, mutta kasvanut suomalaiseksi. Hänen äidinkielensä on suomi, vaikka ulkonäkö poikkeaakin perinteisestä suomalaisesta.
– Nuorempana minua kiusattiin koulussa erilaisuuteni vuoksi miltei hengen menettämiseen asti.
– Mutta tänä päivänä, Jumalan johdatuksella, olen löytänyt paikkani ja kutsumukseni; Supavit korjaa ja rakentaa kirkonkelloja, hän kertoo loiste silmissään.
Kuuntele Mikael Juntusen Kesämies-podcastin jakso Dei Plus -palvelusta.
Tekstin kirjoittanut Eero-Lauri Korhola, Mikael Juntusen Kesämies-podcast haastattelun pohjalta.
