Vaikea päätös, jonka ei pitäisi olla vaikea

Professori Eila Helander teki piispainkokouksen pyynnöstä selvityksen siitä, pitäisikö kirkon luopua oikeudesta suorittaa avioliittoon vihkimisiä. Tulos itse pääkysymykseen oli yksiselitteinen: kirkon ei tule luopua vihkioikeudesta. Ongelman takana olevaan kysymykseen, keitä kirkon tulisi vihkiä, Helanderin vastaus on monimutkaisempi. Hän esittää, että kirkko pitäytyisi yhä perinteiseen käsitykseen, jonka mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, mutta antaisi kuitenkin niille papeille, jotka niin haluavat tehdä, oikeuden vihkiä myös samaa sukupuolta olevia.

Helander kutsuu ratkaisuehdotustaan kompromissiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, koska se siis avaisi mahdollisuuden kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen samaa sukupuolta oleville. Se merkitsisi ratkaisevaa muutosta kirkon perinteeseen ja tähänastisiin päätöksiin ja irtautumista kirkon perusteista, Raamatusta ja tunnustuksesta. Jää jokseenkin kuolleeksi kirjaimeksi väite, että kirkko pitäytyy perinteiseen avioliittokäsitykseen, jos se kuitenkin samaan aikaan avaa mahdollisuuden samaa sukupuolta olevien vihkimiseen.

Selvityksen toinen ongelmallinen kohta on siinä, että Helander väittää useaan kertaan, että samaa sukupuolta olevien vihkimiselle on olemassa teologiset perustelut. Teologisilla perusteilla tarkoitetaan kristillisessä kirkossa Raamatusta, kirkon perinteestä ja tunnustuksesta nousevia näkökohtia. Mitään tällaisia ei samaa sukupuolta olevien liitoille ole olemassa. Muutosta kannattavat ovat tosin puhuneet teologisista perusteista, mutta eivät ole sellaisia kyenneet esittämään.

Yritykset määritellä avioliitto maalliseksi järjestykseksi tai siirtää se uskon alueelta etiikan alueelle, eivät mitenkään ratkaise ongelmaa. Samaa on sanottava kysymyksestä, onko avioliitto pelastuskysymys. Tällaiset väistöliikkeet eivät muuta Raamatun selvää sanaa eikä siihen rakentuvaa kirkon tunnustusta ja perinnettä. Maamme johtavat teologiset asiantuntijat ovat selvästi osoittaneet, etteivät avioliittokäsityksen muutosyritykset perustu tosiasioihin. Asia selviää hyvin aivan tavallisella sisälukutaidollakin.

Jos kirkko avaa ovet uudelle käytännölle, olisi reilua sanoa, että niin tehdään yleisen mielipiteen painostuksen tähden ja siksi, että kirkko voisi yhä säilyttää jotain kansankirkollisesta asemastaan. Tästähän asiassa on kyse. Selvityksestäkin käy hyvin ilmi, että pelätään nuorten sukupolvien yhä kiihtyvässä määrin jättävän kirkon, jos kirkko pitäytyy perinteiseen kantaansa. 

Selvityksen ongelmallisuus on siinä, että siinä kysellään ihmisiltä, miten kirkon tulisi toimia. Siihen ei olisi mitään selvitystä tarvittu. Sen voisi lukea lehdistä. Gallupeja on tehty jo aivan riittävästi. Selvityksen tekijä voi ehkä puolustautua sillä, ettei hänen tehtävänsä ollut selvittää avioliiton teologisia perusteita vaan pohtia, mitä seurauksia vihkioikeudesta luopumisella tai sen säilyttämisellä olisi kirkolle ja sen asemalle yhteiskunnassa. Siihenkään ei olisi mitään selvitystä tarvittu. Yhteiskunta on siinä kunnossa, että kirkon pitäytyminen omiin perusteisiinsa tulisi aiheuttamaan kirkolle ongelmia.

Mielenkiintoista on kuitenkin se, että ortodoksit, katoliset ja monet vapaakirkot näyttävät rohkein mielin pysyvän sillä kannalla, mikä kaikilla kirkoilla on aina ennen meidän aikaamme ollut. Vainko kansankirkon asemastaan taisteleva luterilainen kirkko ei siihen kykene?

Avioliittokysymys on osattava pitää erillään siitä, miten tulee suhtautua homoseksuaaliseen suuntautumiseen. Kaikkia ihmisiä on kohdeltava samalla tavoin lähimmäisenrakkaudella heidän suuntautumisistaan riippumatta. Mutta avioliitto on Raamatun mukaan miehen ja naisen välinen.

Kirkon on hyvä pitää kiinni vihkioikeudestaan, mutta vain sillä edellytyksellä, ettei sitä pakoteta – ulkoa tai sisältä – muuttamaan avioliittokäsitystään. Jos vaihtoehtona on luopuminen Raamatun avioliitto-opetuksesta, silloin ainoa vaihtoehto on luopua vihkioikeudesta. Kristillinen kirkko ei voi luopua Raamatussa ilmaistusta avioliittokäsityksestä.  

Piispoilla ja kirkolliskokouksella on siis edessään vaikea päätös. Pitääkö kiinni kirkon perusteista ja ottaa vastaan median ja yleisen mielipiteen syytökset vai antaako periksi ja säilyttää rippeet niiden myötätunnosta, joiden mielestä kirkon tärkein tehtävä on ”seurata aikaansa”?  Päätöksen ei tietenkään pitäisi olla kristilliselle kirkolle vaikea.     

**

Ps. 1 Eila Helander pyysi minultakin lausuntoa selvitystä tehdessään. Se on julkaistu seurakuntalainen.fi –sivustolla otsikolla Tulisiko kirkon luopua vihkioikeudesta.

Ps. 2 Korjaan tässä yhteydessä yhden oman virheeni. Sanoin Radio Dein Viikon debatissa 13.9., että Helanderin tekemässä selvityksessä olisi mainittu, että suuri enemmistö seurakunnan luottamushenkilöistä on sillä kannalla, että vain miehen ja naisen välinen liitto on avioliitto. Tätä tietoa ei kuitenkaan ollut selvityksessä, vaan olin lukenut sen muualta. Syytin siis aiheettomasti selvitystä siitä, että se olisi tahallisesti unohtanut itse esittämänsä faktan ja korostanut vain niitä lukuja, jotka puoltavat samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Itse asia näyttää kuitenkin olevan juuri niin, että kun kansalta kysytään saadaan toisenlainen vastaus kuin jos kysyttäisiin Raamatulta, kirkon perinteeltä, tunnustukselta – tai edes kirkon luottamushenkilöiltä.            

Perussanoma – Perusta neliö 27.12. -31.1.2017

Aiheet