Uskosta puhdistettu

Luterikunnan suuren juhlavuoden loppukiri alkaa. Miltä meno on näyttänyt?

Oletko saanut viettää uusien löytöjen riemujuhlaa? Oletko päässyt syvemmälle luottamuksessa Jumalan sanaan, oppinut siitä uutta? Oletko kuullut lain sivalluksia ja armon vapauttavia sanoja? Onko juhlavuoden kirjoituksista, saarnoista ja puheista jäänyt päällimmäiseksi riemu: olen armosta pelastettu, Kristuksen tähden, heikonkin uskon kautta? Onko vihainen Jumala saanut tullut rakkaaksi Isäksi? Joko uskallat luottaa, että Jeesuksen ristinteossa kelpaat Jumalalle, vaikka näet itsessäsi paljon syntiä ja vikoja? Vai onko olo kuin kirjakaupan itsehoito-opashyllyn äärellä: paljon neuvoja, utopistiset tavoitteet.

Juhlariemun himmeyttä enteili merkillinen nimikikkailu, kun uskonpuhdistuksen juhlavuosi muuttui Reformaation merkkivuodeksi. Ei tahdottu loukata isovelikirkkoa. On kuin olisi pyydelty anteeksi, että evankeliumin syvälöytöjä mentiin luvatta tekemään – tekojen oppien syövereissä viruneiden iloksi ja vapaudeksi, ja anekaupan häiriöksi.

Vapautta on syytä edelleen juhlia, sillä löydöt ovat kestäviä. Ne palauttivat kirkolle evankeliumin. Katolinen kirkko puolestaan ei ole muuttanut opetustaan ihmisen pelastumisesta tai aneiden voimasta vapauttaa ajallisesta rangaistuksesta tai helpottaa kuolleiden kiirastulta. Valitettavasti.

Istuessani kuusi vuotta Pohjoismaisten luterilaisten sisälähetysjärjestöjen hallituksessa jäi käteen yksi oivallus ja yksi surunaihe liittyen meihin luterilaisiin. Oivallus oli se, että Pohjoismaiset luterilaiset järjestöt, suuret ja pienet, samoin kuin laajemminkin luterilaiset kirkot, voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: toimintaorientoituneisiin ja sisältöorientoituneisiin.

Toimintaorientoituneiden keskeinen pohdinta kohdistuu hengellisten kokousten, evankelioimisen ja lähetyksen tekniikkaan ja työvälineisiin. Liberaaleiksi vajonneissa maailmanparantamiseen ja avustustyöhön. Paljolti ne ammentavat evankelikaalisista malleista ja myös evankelikaalisesta teologiasta. Siinä on paljon hyviä oivalluksia ja uutta, innostavaa toimintakulttuuria. Pyritään tavoittamaan tämän ajan välineillä tämän ajan ihmiset. Sanomaa tosin pidetään itsestäänselvyytenä eikä sen sisältöä pohdita juurikaan. Lähes kaikkien kukkien annetaan kukkia, kunhan yritystä löytyy. Liberaalit avustusjärjestöt ja kirkot puolestaan antavat ensiavun, hyvä niin, mutta paras jää liian usein hyvän jalkoihin. Iankaikkinen apu jää jakamatta. Mitä, jos joku heistä kysyy jälkeenpäin, miksi ette kertoneet?

Sisältöorientoituneet luterilaiset ovat pienenevä, ellei peräti katoava osa luterikuntaa. Heille on oleellista saattaa uskonpuhdistuksen jalokivet, suurimmat löydöt, tämän päivän ihmisille niin, että he voisivat löytää vapauttavan evankeliumin ja uskon levon. Uskon keskus on teurastettu Karitsa, jota perille päässeet ylistävät taivaassakin. Sisältöorientoituneille ei ole sama, mitä evankeliumista opetetaan. Totuus ei muutu katsojan silmienvärin mukaan. Evankeliumi on yksi, jakamaton, ja toiset ovat sitä lähempänä kuin toiset.

Syvin surunaihe liittyy siihen, että valtaosalle lännen luterilaisista kristityistä, kaikista pyhäpuheista huolimatta, uskonpuhdistuksen ydinlöytö ei ole enää keskuksessa. Armonevankeliumi ei ole enää elämän ja kuoleman kysymys, niin kuin se oppi-isällemme oli, vaan vain yksi mielipide monen joukossa. Luterilaisuus kapenee sisältäpäin, näivettyy ja menettää voimansa.

Kuinka tosissani toivonkaan, että suru osoittautuisi uneksi. Samalla pelkään, että unesta ei enää herätä.